Tasanko kun jonkun verran aleni länteen käsin, oli meillä lepopaikaltamme laaja näköala. Edessämme näimme puiden latvojen ylitse rantatyrskyjen ympäröimän Metsäniemen. Takanamme näkyi satama ja Luurankosaari ja idässä — niemekkeen ja suomaiden ylitse — avara meren ulappa. Tähystäjä kohosi jyrkkänä yläpuolellamme, paikoittain yksinäisten mäntyjen kirjaamana, paikoittain taas äkkijyrkänteiden tummentamana. Ei kuulunut ääntä minkäänlaista muuta kuin kuohujen kohina rannoilta ja lukemattomien hyönteisten surina pensastoista. Meren ulapalla ei näkynyt alusta ei purjetta. Näköalan avaruus sinänsä lisäsi meissä yksinäisyyden tunnetta.
Silver määräsi siinä istuessaan kompassin avulla muutamia suuntia.
"Tuolla on ne kolme 'isoa puuta'", hän virkkoi, "kutakuinkin oikeassa linjassa Luurankosaaresta. 'Tähystäjän ulkonemaksi' arvelisin tuota matalampaa nyppylää tuolla. Tavaran löytäminen on nyt leikin tekoa. Minua melkein haluttaisi murkinoida ensin."
"Minulle ei ruoka maistu", Morgan murisi. "Ajatellessani Flintiä —tuntuu minusta aivankuin — se olisi minulle tapahtunut."
"Kas niin, poikaseni; kiitä onneasi, että hän on kuollut", Silver virkkoi.
"Hän oli itse ilkeä piru", muuan miehistä huudahti väristen. "Naamassakin sillä oli sellainen sininen väri!"
"Sellaisen se rommi hänestä teki", Merry lisäsi. "Sininen, totta totisesti, siinä sanoit sanan. Sininen hän oli!"
Aina siitä alkaen kuin he olivat luurangon löytäneet ja vaipuneet nykyisiin ajatuksiinsa, olivat he ruvenneet puhelemaan yhä hiljaisemmalla äänellä. Nyt heidän puhelunsa oli vaimennut melkein kuiskaukseksi, joka tuskin häiritsi metsän hiljaisuutta. Äkkiä edessämme metsän syvyydessä heikko, kimakka, vapiseva ääni aloitti tuon tutun laulun:
"Viistoista miestä arkulla vainaan —
Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
En vielä ole koskaan nähnyt ihmisten kamalammin säikähtävän kuin rosvojen silloin. Kaikkien kasvoilta pakeni veri kuin loihdittuna; toiset karahtivat pystyyn, toiset tarttuivat kiinni naapureihinsa; Morgan painoi kasvonsa maahan.