Soutaessamme kaksihuippuisen kummun ohi näimme Ben Gunnin luolan mustan aukon ja sen edessä muskettiinsa nojaavan miehen seisomassa. Se oli junkkari. Me heilutimme nenäliinoja ja huusimme hänelle tervehdyksiä, joihin Silver yhtyi yhtä sydämellisesti kuin me toisetkin.
Kolme mailia kauempana, Pohjoislahteen vievän salmen sisäpuolella, me tapasimme Hispaniolan — ominpäinsä purjehtimassa. Viime tulvavesi oli kohottanut sen irralleen, ja jos tuulta olisi ollut enempi tai virta vuoroveden vaihtuessa voimakas kuten eteläisessä satamassa, niin emme olisi enää alustamme nähneet tai olisimme sen tavanneet auttamattomasti maihin ajautuneena. Nyt ei vahinko ollut suuri, isopurje oli vain turmeltunut. Toinen ankkuri laitettiin kuntoon ja heitettiin puolentoista sylen veteen. Sousimme sitten takaisin Rommilahteen, josta Ben Gunnin asunnolle oli lyhyin tie, ja Gray palasi yksin venheellä Hispaniolaan, jonne hän jäi yövahdiksi.
Lahden rannasta nousi rinne loivana luolan aukolle. Perillä oli junkkari meitä vastassa. Minua kohtaan hän oli ystävällinen ja kohtelias ja karkaamisestani hän ei virkkanut sanaakaan, ei moittivaa eikä kiitettävää. Mutta Silverin kohtelias tervehdys nosti punan hänen kasvoilleen.
"John Silver", hän virkkoi, "te olette inhoittava roisto ja petturi —katala petturi, herraseni. Minua on pyydetty olemaan vetämättä teitä hirteen. Minä olen nyt siihen suostunut. Mutta teidän uhrinne, herraseni, riippuvat myllynkivinä kaulassanne."
"Suuret kiitokset, herra", Pitkä John vastasi tehden uudelleen kunniaa.
"Minä kiellän teitä kiittämästä minua", junkkari karjasi. "Myönnytykseni on paha rikos velvollisuuttani vastaan. Pois näkyvistäni!"
Sitten me kaikki menimme luolaan. Se oli avara ja ilmava, ja pieni, sanajalkojen ympäröimä lähde poreili sen pohjalla. Permanto oli hietaa. Suuren nuotion ääressä makasi kapteeni Smollett, ja eräässä etäisessä nurkassa, jota nuotio vain heikosti valaisi, näin suuria rahakasoja ja kultakangeista rakennettuja nelikulmioita. Siinä oli Flintin aarre, jota me niin kaukaa olimme saapuneet etsimään ja joka jo oli maksanut seitsemäntoista Hispaniolan miehen hengen. Kuinka monen hengen sen kokoaminen oli maksanut, miten paljon verta ja tuskaa, montako syvyyteen upotettua hyvää alusta, miten paljon häpeää, petosta ja julmuutta se oli vaatinut — sitä ei kukaan voi sanoa. Oli kuitenkin tällä saarella kolme miestä — Silver, Morgan-vanhus ja Ben Gunn — jotka kaikki olivat osallisia noihin rikoksiin ja jotka olivat turhaan toivoneet pääsevänsä saaliista osalle.
"Käy sisään, Jim", kapteeni virkkoi. "Sinä olet hyvä poika laatuasi, Jim; mutta minä luulen, että emme toista kertaa lähde yhdessä merelle. Sinussa on liian paljon onnensuosikkia ollaksesi minun mieleiseni. Sinäkö siellä olet, John Silver? Mikä sinut tänne tuo, mies?"
"Palaan takaisin palvelukseen, kapteeni", Silver vastasi.
"Ahaa!" oli kapteenin ainoa vastaus.