"Näimme heidät kaikki kolme hietarannalla polvillaan ja kädet rukoilevasti meitä kohti ojennettuina."
Kun he näkivät että aluksemme yhä ohjasi samaan suuntaan ja poistui nopeasti kuulomatkasta, niin muuan heistä — en tiedä ken se oli —hypähti karjahtaen pystyyn, lennätti musketin poskelleen ja laukasi. Kuula lensi Silverin pään ylitse ja lävisti isonpurjeen.
Sen perästä me pysyttelimme kaiteen suojassa ja kun seuraavan kerran katsahdin saareen päin, näin heidän hävinneen niemekkeeltä ja itse niemekkeen, välimatkan pidetessä, häipyneen melkein kokonaan näkyvistä. Siihen vihdoinkin loppuivat seikkailumme, ja ennen puolta päivää oli Aarresaaren korkein huippu sanomattomaksi ilokseni vajonnut meren sinisen kaaren taakse. Meitä oli laivassa niin vähän miehiä, että jokainen täytyi olla työssä — lukuunottamatta kapteenia, joka makasi patjalla peräkannella ja jakeli sieltä käskyjä. Vaikka hän olikin jo ihastuttavasti parantunut, tarvitsi hän kuitenkin vielä vähän lepoa. Ohjasimme laivamme Espanjan Amerikan lähintä satamaa kohti, sillä ilman lisäväkeä emme uskaltaneet lähteä suoraan kotia, ja ennenkuin satamaan pääsimme, olimmekin, epävakaisia tuulia koettuamme ja pari navakkaa myrskyä kestettyämme, aivan lopen väsyneitä.
Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kun heitimme ankkurin mitä kauneimpaan, maan suojaamaan satamaan, ja tuossa tuokiossa kihisi ympärillämme venheitä täynnä neekereitä ja meksikolaisia intiaaneja ja puoliverisiä valkoihoisia, jotka kaupittelivat hedelmiä ja vihanneksia ja tarjoutuivat kuparikolikosta sukeltamaan. Nuo monet hyväntuuliset kasvot, troopilliset hedelmät ja etenkin kaupungista yhä runsaammin tuikkivat tulet olivat mitä miellyttävin vastakohta meidän synkkämuistoiselle ja veriselle saarella oleskelullemme, ja tohtori ja junkkari läksivät, ottaen minut mukaansa, viettämään iltaa kaupungissa. Siellä he tapasivat erään englantilaisen sotalaivan kapteenin, joutuivat hänen kanssa juttusille, menivät hänen laivallensa ja lyhyesti sanoen pitivät niin hauskaa, että päivä jo sarasti ennenkuin venheemme laski Hispaniolan viereen.
Ben Gunn oli yksin kannella, ja heti kuin pääsimme ylös, hän rupesi kummallisin elein tekemään meille tunnustusta. Silver oli tiessään. Erakko oli sallinut hänen paeta muutamassa rannikkolaisten venheessä ja vakuutti nyt, että hän oli sen tehnyt vain pelastaakseen meidän henkemme, jotka varmasti olisivat olleet mennyttä kalua, "jos se yksijalkainen mies olisi jäänyt laivaan." Mutta siinä ei ollut kaikki. Kokki ei ollut poistunut tyhjin käsin. Hän oli huomaamatta murtautunut ruumaan, ottanut yhden, noin kolmen neljän sadan guinean arvoisen rahasäkin vastaisten vaellustensa varoiksi.
Luullakseni me kaikki olimme mielissämme, kun pääsimme hänestä niin vähällä.
No niin — lopettaakseni lyhyesti kertomukseni mainitsen vain, että saimme tarpeelliset miehet laivaamme, suoritimme onnellisesti kotimatkan ja Hispaniola saapui Bristoliin juuri kun Blandly rupesi puuhailemaan avustusretkikuntaansa. Vain viisi niistä, jotka olivat matkalle lähteneet, saapui takaisin kotia. Totisesti: "Viina ja hiisi vei miehet hautaan", vaikka meidän laitamme ei ollutkaan niin hullusti kuin sen laivan, josta laulettiin:
"Seitsemänkymmentäviisi heitä matkalle läksi,
Nyt elossa heitä on enää vain yksi."
Jokainen meistä sai runsaalla kädellä osansa aarteesta ja käytti sen viisaasti tai typerästi kukin luonteensa mukaan. Kapteeni Smollett on lopettanut merien kyntämisen. Gray ei vain säästänyt osaansa, vaan rupesi äkillisen kunnianhimon valtaamana jatkamaan ammattiopintojansa ja on nyt perämies ja osakas komeassa fregatissa, sitäpaitsi naimisissa ja perheenisä. Mitä Ben Gunniin tulee, niin sai hän tuhat puntaa, jotka hän tuhlasi tai hävitti kolmessa viikossa, taikka tarkemmin sanoen yhdeksässätoista päivässä, sillä kahdentenakymmenentenä hän jo kerjäsi. Sitten hän sai talon vartioitavakseen eli siis juuri sellaisen toimen, jota hän saarella sanoi eniten kammoavansa. Hän elää vielä maalaispoikien suurena suosikkina ja pilan esineenä sekä uutterana laulajana kirkossa jokaisena sunnuntaina ja juhlapäivänä.