Yö kului ja seuraavana päivänä päivällisen jälkeen Redruth ja minä olimme jälleen matkalla. Sanoin hyvästit äidilleni ja lahdelmalle, jonka rannalla olin pienestä pitäen elänyt, ja vanhalle rakkaalle "Amiraali Benbow'lle" — vaikka se uudelleen maalattuna ei enää ollut minulle yhtä rakas kuin ennen. Viimeisinä oli mielessäni kapteeni, joka niin usein oli töyhtöhattuinen, arpisine poskineen ja messinkisine kaukoputkineen rannikkoa astellut. Samassa jo olimme tien mutkauksessa, ja kotini hävisi näkyvistäni.
"Minä sanoin hyvästit äidilleni ja lahdelmalle, jonka rannalla olin pienestä pitäen elänyt."
"Kuninkaallisen Yrjön" luona nousimme postivaunuun. Minut sullottiin Redruthin ja erään lihavan, vanhan herrasmiehen väliin. Nopeasta liikkeestä ja kylmästä ilmasta huolimatta minä kai jo alusta asti olin torkahdellut ja nukkunut sitten kuin pölkky myötä- ja vastamäet, ohi kaikkien pysäkkien, sillä kun tyrkkäys kylkeeni minut lopulta herätti ja minä avasin silmäni niin näin vaunumme seisovan suuren rakennuksen edustalla kaupungissa ja päivän jo kotvan sitten nousseen.
"Missä ollaan?" kysyin.
"Bristolissa", vastasi Tom. "Tule ulos."
Hra Trelawney oli asettunut asumaan erääseen ravintolaan kauas laivatokkien luo, valvoakseen töitä kuunarilla. Sinne meidän oli käveltävä, ja suureksi ilokseni vei tie sinne pitkin laitureita, monilukuisten, kaiken kokoisten ja lajisten ja kaikista maista kotoisin olevien laivojen ohi. Muutamalla miehistö työskenteli laulaen, toisella riippui miehiä korkealla pääni yläpuolella nuorista, jotka eivät näyttäneet hämähäkin lankaa paksummilta. Vaikka olinkin koko ikäni elänyt rannikolla, tuntui minusta nyt siltä, kuin en koskaan ennen olisi ollut meren lähistöllä. Tervan ja suolan tuoksu oli minulle aivan uutta. Minä näin mitä ihmeellisimpiä keulakuvia, jotka olivat olleet kaukana, valtamerien toisella puolen. Vielä minä näin paljon vanhoja merimiehiä, rengaskorvaisia ja kierreviiksisiä ja tervatukkaisia, näin heidän huojuvan, kömpelön merimieskäyntinsä; ja vaikka minä olisin nähnyt yhtä monta kuningasta tai arkkipiispaa, niin ei riemastukseni olisi ollut suurempi.
Minähän olin itsekin merelle lähdössä, merelle kuunarissa, jossa oli pillipiipari ylilaivurina ja tervatukkaisia, laulavia merimiehiä — merelle, kohti tuntematonta saarta, ja haudatuita aarteita etsimään!
Olin vielä näiden unelmieni vallassa, kun äkkiä töksähdimme suuren ravintolan edustalle ja tapasimme junkkari Trelawneyn, joka täydelliseen, tukevasta sinisestä verasta valmistettuun meriupseerin pukuun puettuna ja erinomaisesti merimiehen käyntiä matkien tuli hymyillen vastaamme.
"Siinähän tekin olette", hän huudahti. "Tohtori tuli jo eilisiltana Lontoosta. Mainiota! Laivaseurue on täysilukuinen!"