Ja koko miehistö yhtyi sitten säkeeseen:
"Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
Kolmannella tavulla he olkansa takaa lykkäsivät kierrinvipua eteenpäin.
Hetken jännittäväisyydestä huolimatta palautti laulu "Amiraali Benbow'n" mieleeni, ja minusta tuntui kuin olisi kapteeninkin ääni kuorossa kuulunut. Mutta pian oli ankkuri irti, pian se vettä valuen riippui aluksen keulassa, purjeet alkoivat vetää, ja maa kummallakin puolen rupesi liikkumaan ohitsemme. Ennenkuin jouduin kojuuni, tuntikauden nukkuakseni, oli Hispaniola jo aloittanut matkansa aarteiden saareen.
En aio kuvata matkaamme yksityiskohdittain. Se oli sangen suotuisa. Laiva osoittautui olevansa hyvä purjehtija, miehistö oli kyvykästä väkeä ja kapteeni perin taitava. Mutta ennenkuin pääsimme Aarresaaren korkeusasteelle, sattui pari tapausta, jotka ovat tarpeen tietää. Arrow, mainitakseni hänet ensiksi, osoittautui olevansa paljon kehnompi kuin kapteeni oli aavistanutkaan. Hänellä ei ollut ollenkaan vaikutusvaltaa miehistöön ja miehet käyttäytyivät häntä kohtaan miten vain hyväksi näkivät. Mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut pahin juttu. Päivän parin perästä hän näet rupesi näyttäytymään kannella silmät sameina, posket punoittavina puheessaan sammaltaen ja muutenkin selvästi juopuneena. Monesti hänet käskettiin kojuunsa häpeämään. Toisinaan hän kompastellessaan loukkasi itsensä, toisinaan hän makasi päiväkauden riippumatossaan porrashuoneen toisella puolen, toisinaan hän taas saattoi olla päivän tai parikin selvänä ja toimittaa tehtäviään.
Me emme kyenneet saamaan selville, mistä hän väkeviä sai. Se oli laivan salaisuus. Vaikka kuinka olisimme häntä vartioineet, niin selviämättömäksi salaisuus yhtäkaikki jäi. Ja kun häneltä sitä suoraan kysyimme, niin hän vain nauroi, jos oli juovuksissa, ja selvänä hän taas kivenkovaan kielsi juoneensa mitään muuta kuin vettä.
Hän ei ollut vain hyödytön perämiehenä ja miehistölle huonona esimerkkinä, vaan sen lisäksi oli päivän selvää, että hän sitä menoa pian tappaisi itsensä. Siksipä ei kukaan sanottavasti hämmästynyt eikä murehtinutkaan, kun muutamana pimeänä yönä kovassa merenkäynnissä hän hävisi tietämättömiin.
"Mereen meni!" kapteeni virkkoi. "No niin, pääsimmepähän panemasta häntä rautoihin."
Mutta nyt olimme ilman perämiestä, ja joku miehistöstä täytyi luonnollisesti koroittaa siihen arvoon. Puosu, Job Andersson, oli siihen lähin mies ja tavallaan hän palvelikin perämiehenä, vaikka toisella arvonimellä. Trelawney oli ollut merellä ja hänen taituruutensa oli suurena apuna, sillä usein hän kauniilla ilmalla hoiti vahtivuoron. Timperi, Israel Hands, oli myös varovainen, valpas ja kokenut merikarhu, jolle hätätilassa olisi voinut uskoa minkä toimen tahansa.
Hän oli Pitkän Johnin erikoisessa suosiossa, ja hänen nimensä mainitseminen johtaa minut puhumaan laivakokista, Barbecuesta, joksi miehet häntä nimittivät.