Minä pudottauduin notkoon ja kohotin teltan laitaa, ja siellähän se Ben Gunnin vene oli kuin olikin — oikea kotitekoinen kapine. Sen muodosti kömpelö, sitkeästä puusta kyhätty, luisulaitainen runko, jonka päälle oli pingoitettu vuohennahkoja, karvat sisäänpäin. Se oli kovin pieni minullekin, enkä voi käsittää, että se olisi voinut kantaa täysikasvuisen miehen. Sisustuksena olivat mahdollisimman alhaalle asetetut tuhdot ja keulapuolella eräänlainen jalan vastin, ja melomista varten oli siinä kaksilapainen mela.
En ollut vielä silloin nähnyt "korakelia", joita brittiläiset ennen muinoin rakensivat, mutta myöhemmin näin sellaisen, ja parhaiten kuvannen Ben Gunnin veneen, kun sanon, että se oli ensimmäinen ja kehnoin korakeli, jonka ihminen on koskaan kyhännyt. Mutta se korakelin suuri hyväpuoli sillä kieltämättä oli, että se oli erittäin kepeä ja helppo kantaa.
Kun nyt olin löytänyt veneen, niin olisi minun seikkailuhaluni kai teidän mielestänne pitänyt jo olla tyydytetty. Mutta tällävälin oli päässäni syntynyt uusi tuuma, ja minä olin mieltynyt siihen niin itsepäisesti, että olisin sen luullakseni toteuttanut itse kapteeni Smollettin kiellostakin huolimatta. Aikomukseni oli yön turvissa soutaa Hispaniolan luo, katkaista sen ankkuriköydet ja antaa aluksen omin päinsä ajautua rannalle. Minä olin päätellyt, ettei kapinallisilla, aamullisen vastoinkäymisensä jälkeen, voinut olla mitään muuta mielessä kuin nostaa ankkuri ja purjehtia matkoihinsa. Tämä oli mielestäni estettävä, ja kun äsken olin nähnyt, miten he jättivät vartijat veneettä, niin arvelin voivani toteuttaa tuumani jotenkin helposti.
Minä istuuduin odottamaan pimeän tuloa ja söin vankan aterian korppujani. Yö oli mitä soveliain aikomuksilleni. Sumu oli nyt peittänyt koko taivaan, ja kun viimeinenkin päivänkajastus oli hälvennyt, sulki synkkä pimeys Aarresaaren mustaan syliinsä. Nostettuani vihdoin korakelin olalleni ja haparoituani ylös kuopasta, jossa olin aterioinut, erotti silmä vain kaksi pistettä koko satama-alueella.
Toinen oli suuri nuotio suolla, jonka ääressä tappiolle joutuneet merimiehet mellastivat. Toinen taas, joka vain heikkona kajastuksena pilkotti pimeässä, ilmaisi ankkuroidun laivan aseman. Hispaniola oli luoteen vaikutuksesta kääntänyt keulansa suoraan minuun päin, ja valoa laivalla oli vain kajuutassa. Siten oli näkemäni valaistus vain peräikkunasta tulvivan valon heijastusta sumuun.
Luodetta oli kestänyt jo kotvan aikaa ja minun oli kuljettava leveän ja vetisen hietikon yli, johon jalkani usein upposivat yli nilkan, ennenkuin saavutin pakenevan vesirajan. Jonkun matkaa kahlattuani minä päättäväisesti laskin korakelini veteen.
23 Luku.
Luodevesi.
Korakeli oli — kuten selvästi huomasin, ennenkuin siitä erosin — sangen turvallinen alus minun kokoiselle ja painoiselle henkilölle ja suoriutui kepeästi laineikossa; mutta ohjattavaksi se oli mitä oikullisin ja itsepäisin kulkuneuvo. Teinpä mitä tahansa, niin se vain kulki tuulen ja virran mukana enemmän kuin muuhun suuntaan, ja sen vahvin puoli oli pyöriä ympäri. Itse Ben Gunnkin myönsi, että se on "oikullinen ohjattava, ellet tuntene sen tapoja."
Kaikesta päättäen minä en tuntenut sen tapoja. Se kääntyi kaikkiin muihin suuntiin paitsi sinne, minne minä tahdoin. Enimmäkseen se kulki sivuittain ja varmaa on, etten minä koskaan olisi päässyt laivalle ilman vuoroveden apua. Onneksi luode painoi minua oikeaan suuntaan, meloinpa miten tahansa, ja siellä suoraan edessäni seisoi Hispaniola, niin etten sitä vähällä olisi voinut väistääkään.
Aluksi se häämötti jonakin yön pimeyttä tummempana esineenä, sitten alkoi sen mastojen ja rungon muoto erottua, ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kuten näytti (sillä mitä kauemmaksi minä jouduin, sitä nopeampana luodevesi virtasi), olin jo sen ankkuriköyden kohdalla ja pitelin siitä kiinni.