Mieleeni muistui, että Silver oli sanonut vuoroveden virtaavan pohjoiseen pitkin koko Aarresaaren länsirannikkoa; ja huomattuani, että jo olin sen vaikutuspiirissä, minä päätin jättää Käärmeniemen taakseni ja säästää voimani maihinnousuyritykseen miellyttävämmältä näyttävän Metsäniemen rannalle.
Meri aaltoili taajaan ja rauhallisesti. Kun tuuli oli tasainen ja eteläinen, vaikutti se yhtäläisesti kuin virtakin, ja laineet kohoilivat taittumatta.
Ellei niin olisi ollut asianlaita, olisin arvatenkin jo kauan sitten joutunut tuhon omaksi; mutta nyt pieni, kepeä venhoni luisui hämmästyttävän varmasti aallokossa. Kun makasin sen pohjalla ja kohotin parhaaksi vain silmäni laidan yläpuolelle, näin usein mahtavan, sinisen muurin vyöryvän lähellä päätäni korkeammalla. Mutta korakelini vain vähäsen hypähti, aivan kuin vipusimilla tanssien, ja luisui kepeänä kuin lintu notkoon muurin toiselle puolen.
Rohkeuteni pian kasvoi ja minä hankkiuduin istumaan koettaakseni melomistaitoani. Mutta pieninkin painon vaihdos saa aikaan äkillisiä muutoksia korakelin käytöksessä. Ja tuskinpa olin edes hievahtanut asemiltani, kun venho, kokonaan lopettaen kepeän, tanssivan liikuntonsa, syöksyi suoraan alas huimaavan korkean laineen harjalta ja loiskautti keulansa syvälle seuraavaan aaltoon.
Minä kastuin ja kauhistuin ja laskeuduin silmänräpäyksessä entiseen asentoon. Korakeli näytti jälleen tointuvan ja kuljetti minua laineelta laineelle yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. Selvää oli, että se tahtoi pitää oman päänsä. Mutta oliko minulla silloin toivoa maihin pääsemisestä, kun en mitenkään voinut vaikuttaa sen suuntaan?
Minua alkoi kauheasti pelottaa, mutta en kuitenkaan menettänyt malttiani. Ensiksi minä, hyvin varovaisesti liikkuen, ammensin merimieshatullani veden vähin erin pois korakelista, sitten kohotin taas vähän päätäni ja aloin tutkia, millä tavalla alukseni niin rauhallisesti laineet sivuutti.
Minä huomasin, että jokainen aalto oli aivan kuin vuoren selänne kuivalla maalla, täynnä harjuja, tasankoja ja notkoja, eikä suinkaan tuollainen suuri, tasainen ja sileä vuori, jolta se rannalta tai laivasta katsottuna näyttää. Kun korakeli sai omin valtoinensa vapaasti käännehtiä, se niin sanoakseni luikerteli noita matalampia paikkoja myöten ja vältti jyrkät rinteet ja korkeammat, taittuvat aallonharjat.
"Ahaa", ajattelin itsekseni; "minun täytyy siis pysyä asemillani ja välttää painon siirtämistä; mutta tokihan voinen työntää melan ulos ja silloin tällöin tyynissä paikoissa lykätä sillä venettäni maihin päin." Sanottu ja tehty. Siinä lojuin nyt kyynärpäitteni varassa mitä tukalimmassa asennossa, ja tuontuostakin vetäisin melalla kääntääkseni keulan maata kohti.
Se oli hyvin vaivalloista ja hidasta työtä, mutta minä pääsin silminnähtävästi lähemmäksi, ja kun jouduin Metsäniemen lähelle, jonka kuitenkin huomasin mahdottomaksi saavuttaa, olin jo päässyt muutaman sataa metriä idemmäksi. Hyvin lähellä rantaa jo olinkin. Minä näin vihreiden puunlatvojen tuulessa huojuvan, ja olin varma, että seuraavassa niemessä epäilemättä pääsisin maihin.
Aika olikin jo maihin päästä, sillä minua alkoi nyt vaivata polttava jano. Ylhäällä paahtava aurinko, sen tuhatkertainen välke veden pinnassa ja merivesi, joka kuivui iholleni ja muodosti huulilleni suolakerroksen, panivat kaikki yhdessä parhaansa saadakseen kurkkuni polttamaan ja päätäni pakottamaan. Nähdessäni puut niin lähellä minut valtasi melkein sairaalloinen halu maihin, mutta virta oli pian vienyt minut niemen ohi, ja kun uusi ulappa avautui eteeni, niin minä näin näyn, joka antoi ajatuksilleni kokonaan uuden suunnan.