Hän heitti neljä kultarahaa kynnykselle. "Sanokaa minulle, kun nuo ovat lopussa", sanoi hän hyvin ylpeästi.
Joskin hänen vaatteensa näyttivätkin kuluneilta ja joskin hänen puhetapansa oli raaka, niin ei hän silti tavalliselta matroosilta näyttänyt, vaan paremmin perämieheltä tai laivurilta, joka oli tottunut siihen, että häntä toteltiin tai joka muutoin antoi nyrkin heilua. Mies, joka työnsi käsikärryjä, kertoi että vieraamme oli edellisen päivän aamuna saapunut "Kuningas Yrjö"-ravintolaan ja oli sitten tiedustellut rannikolla olevia ravintolia ja että hän oli valinnut meidän ravintolamme siksi, että tämä oli niin yksinäinen. Tämä oli kaikki, mitä saimme vieraastamme tietää.
Yleensä oli hän hyvin vaitelias. Joka päivä kuljeskeli hän joko ympäri rakennusta tai sitten kallioilla kaukoputki kädessään. Koko illan hän taas istui eräässä tarjoiluhuoneen nurkassa lähellä takkaa ja joi hyvin vahvaa rommitotia. Tavallisesti ei hän vastannut mitään, jos häntä puhuteltiin, vaan päästi vain nenä-äänen, joka muistutti sumutorven ääntä. Sekä me itse että vieraamme opimme pian antamaan hänen olla rauhassa. Tultuaan tavallisilta päiväkävelyiltään, kysyi hän säännöllisesti, oliko joku merimiehen näköinen mies kulkenut tästä sivuitse maantietä pitkin.
Alussa luulimme, että hän ikävöi sellaista seuraa, joka kuuluisi samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin oli, mutta huomasimme sittemmin, että hän juuri sellaista tahtoi välttää. Kun joku merimies matkalla Bristoliin sattumalta tuli ravintolaamme sisään, niin tarkasteli ukko tätä ensin oviverhojen takaa ennenkuin astui huoneeseen ja oli sitten aina niin hiljaa kuin haudassa.
Eräänä päivänä otti hän minut muista syrjään ja lupasi minulle antavansa hopearahan kunkin kuukauden ensi päivänä, jos pitäisin tarkan vaarin eräästä merimiehestä, jolla oli vain yksi jalka, ja heti kun sellainen ilmaantuisi, ilmottaisin siitä hänelle. Tämä salaperäinen henkilö teki öitteni unet niin kamaliksi, että katsoin kyllä tuon kuukausipalkan ansaitsevani.
Kumminkin pelkäsin paljoa vähemmin kapteenia itseään kuin jotain muuta, joka hänet tunsi. Toisina iltoina nautti hän rommitotia paljoa enemmän kuin mitä hänen päänsä oikein sieti ja silloin istui hän ja lauleli vanhoja merimieslaulujaan olleskaan välittämättä muista sisällä olijoista. Toisinaan tuli hän raivopäiseksi ja pakoitti pelosta vapisevan seuran kuuntelemaan hänen ryövärijuttujaan tai yhtymään värssyjen loppukertoon. Eikä hän sallinut kenenkään ennen poistua ravintolasta kuin hän oli juonut itsensä niin humalaan, että nukkui.
Enimmin pelottivat ihmisiä hänen kamalat merikertomuksensa. Ja jos voi luottaa hänen omiin juttuihinsa, niin oli hän viettänyt elämänsä sellaisten olentojen parissa, jotka olivat kurjimmat luoduista olennoista, jotka koskaan ovat merellä liikkuneet. Ja se puhetapa jolla hän nämät kertomukset esitti, pelottivat kunniallisia paikkakuntalaisiamme yhtä paljon kuin ne rikoksetkin, joita hän kuvaili. Isäni väitti aina, että ravintolansa joutuisi rappiolle, koska asukkaat pian kyllästyisivät vieraamme hirmuvaltaan. Mutta minä luulen, jos totta puhutaan, että meillä oli etua hänen vierailustaan luonamme. Kun ensi peljästys oli ohi, niin oli paikkakuntalaisten mielestä oikea nautinto kuunnella ukon juttuja. Olivathan ne jotain vaihtelua maaelämän yksitoikkoisuudessa. Olipa muutamia nuorukaisia, jotka olivat häntä kovin ihailevinaan ja jotka kutsuivat häntä "oikeaksi vanhan ajan merikarhuksi" ja väittivät, että tuollaiset voimat ne tekivät Englannin merellä peljättäväksi.
Yhdessä suhteessa oli hän saattaa meidät perikatoon. Ne kultarahat, jotka hän oli antanut etukäteen, olivat nimittäin jo aikoja sitten lopussa, mutta isäni ei kumminkaan uskaltanut häneltä vaatia lisää, vaikka kuukausi kului toisensa jälkeen. Jos vähimmälläkään tavalla tästä hänelle huomautettiin, niin aivasti hän niin, että se tuntui karjumiselta ja "katsoi ulos" isäparkani huoneestaan.
Koko sinä aikana kun kapteeni asui meillä, ei hän tehnyt mitään muita muutoksia puvussaan, kuin että silloin tällöin osteli sukkia joltain lankakauppiaalta. Takkiansa paikkaili hän itse kamarissaan ja vihdoin oli se kokonaan paikoista kokoonpantu. Mitään kirjeitä ei hän koskaan saanut eikä myöskään lähettänyt, eikä koskaan puhellut muitten kuin naapuriemme kanssa ja näittenkin kanssa vain juovuksissa ollessaan. Hänen isoa merimiesarkkuaan ei kukaan meistä ollut nähnyt avoimena.
Toinen luku.