He pysähtyivät kuin kiinninaulatut. Ja ennenkuin he olivat tointuneet hämmästyksestään saivat tuomari Hunter ja Joyce tilaisuuden laukaista pyssynsä. Laukaukset eivät tosin kaikki sattuneet, mutta niillä oli vaikutuksensa. Yksi kapinoitsijoista kaatui ja muut tekivät paikalla käännöksen ja pakenivat metsään.
Kun olimme uudestaan ladanneet kivärimme, menimme vallituksen ulkopuolelle kaatunutta vihollista tarkastamaan. Tämä oli aivan hengetön, sillä kuula oli mennyt hänen sydämensä läpi.
Me aloimme jo iloita menestyksestämme, kun juuri samalla hetkellä pamahti pistoolin laukaus metsiköstä, kuula vinkui korviemme sivuitse ja Tom Redruth parka vaipui maahan. Sekä tuomari että minä vastasimme laukaukseen, mutta kun meillä ei ollut, mihin tähdätä, niin hukkasimme kai turhanpäiten kruutia. Sitten latasimme taas uudelleen pyssymme ja aloimme tarkastella Tom Redruthia.
Kapteeni ja Gray tutkivat hänen tilaansa, mutta minä näin heti, että hän pian kuolee.
Meidän nopea vastauslaukauksemme oli luultavasti uudelleen hajoittanut kapinoitsijat, sillä esteettä saimme nostaa vanhan metsänvahdin aitauksen sisäpuolelle sekä kantaa hänet verta vuotavana varustukseen.
Tuomari lankesi itkien kuin lapsi polvilleen hänen viereensä ja suuteli hänen kättään.
"Kuolenko minä, tohtori", kysyi Tom.
"Tom poikani", sanoin minä, "sinä pääset kotiin."
"Olisin niin mielelläni ensin tahtonut antaa heille pöllyä pyssylläni", vastasi hän.
"Tom", sanoi tuomari, "sano että sinä annat minulle anteeksi."