Pian auringon noustua oli hiekkakin polttavan kuuma ja pihka kiehui varustuksen hirsissä. Takit riisuttiin päältä ja ampujat avasivat paitansa kauluksen auki ja käärivät hihat ylös.

Näin seisoimme kaikki paikoillamme kuumuuden ja jännityksen vallassa.

Näin kului tunti.

"Kirotut", sanoi kapteeni, "tämäkin käy ajan pitkään ikäväksi. Gray viheltäkäähän hieman, että rupeaisi tuulemaan."

Ja juuri samassa saimme ensimäiset tiedot hyökkäyksestä.

"Anteeksi, herrani, jos näen jonkun, niin pitääkö minun ampua?"

"Niinhän olen sanonut", ärjäsi kapteeni.

"Kiitoksia herra", vastasi Joyce tyyneesti.

Nyt taas seurasi hetken hiljaisuus, mutta tuo huomautus oli jännittänyt näkömme ja kuulomme. Seurasi taas muutaman sekunnin ajan hiljaisuus, mutta sitten Joyce kohotti kivärinsä ja laukasi. Mutta tuskin oli hänen pyssynsä pamahtanut, kun metsästä pamahti laukaus toisensa jälkeen varustuksen jokaiselta sivulta. Muutamia kaulia sattui rakennukseen, mutta ei yksikään niistä päässyt seinän läpi. Sitten äkkiä valkeni, ja kun savu hajosi, näytti metsä tyyneltä ja tyhjältä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Tarkkasitteko?" kysyi kapteeni.