Kahdeskymmeneskolmas luku.
Kuinka seikkailuni merellä alkoivat.
Merirosvot eivät palanneet emmekä kuulleet edes yhtään laukaustakaan metsästä. He olivat saaneet "päiväannoksensa", kuten kapteeni sanoi, ja me saimme pitää paikkamme sekä saimme tilaisuuden syödä päivällistä ja tutkia haavoittuneitten tilaa. Tuomari ja minä laitoimme päivällisen huoneen ulkopuolelle uhkaavasta vaarasta huolimatta. Ne äänekkäät valitukset, joita tohtorin sairaat päästelivät, saattoivat meidät niin hajamielisiksi, että tuskin tiesimme mitä teimme.
Kahdeksasta kaatuneesta oli vain kolme elossa — se kapinoitsijoista, joka oli kaatunut ampuma-aukon kohdalla, Hunter ja kapteeni Smollett. Näistä kuoli ensiksimainittu ja Hunter ei myöskään koskaan tullut tajuntaansa. Seuraavana yönä kuoli hän pienintäkään ääntä päästämättä.
Kapteenin kaksi haavaa — ensimäisen sai hän Job Andersonin laukauksesta, — olivat kovat, mutta eivät vaaralliset ja tohtori vakuutti hänen tulevan terveeksi. Mutta seuraavina viikkoina ei hän voinut liikuttaa kättään eikä jalkaansa eikä edes puhuakaan.
Se isku, jonka minä olin saanut rystöilleni, oli aivan vähäpätöinen.
Päivällisen jälkeen istuivat tuomari ja tohtori kapteenin luona sekä pitivät lyhyen neuvottelun ja lopetettuaan sen otti tohtori hattunsa ja pistoolinsa, pisti kirveen vyöhönsä, kartan taskuunsa ja lähti pyssy olalla yli vallituksen pohjoseen päin.
"Mitä ihmettä", sanoi minulle Gray, kun istuimme huoneen toisessa päässä, "onko tohtori hullu?"
"Ei kai", sanoin minä. "Kyllä hän varmaan meistä viimeiseksi hulluksi tulee."
"Olkoonpa niin, toveri", sanoi Gray. "Mutta jollei hän ole hullu, niin olen minä."