Niistä neljästäkymmenestä miehestä, jotka näin ottivat laivan haltuunsa, olivat enimmät maamoukkia, jotka eivät milloinkaan olleet astuneet jalkaansa laivan kannelle. Ainoastaan kahdeksan heistä oli ollut merimiehen toimessa. Näitten avulla saatiin pari purjetta nostetuksi, ja Lawless, joka tuskin kykeni jaloillaan seisomaan, istui varmana pitämään peräsintä.
Matkan alku ei näyttänyt rohkaisevalta. Pieni alus keikkui aalloilla kuin kaarnankappale, ja räntä ja vaahto roiskui miesten kasvoihin. Toiset heistä makasivat kannella pitäen kiinni mikä mistäkin, meritautisina ja rukoillen, toiset taas olivat kömpineet alas kannen alle viinitynnyrien ääreen, joista lupaa kysymättä hankkivat itselleen lohdutusta.
Ei ollut siis pahoista enteistä puutetta. Myrskykin yhä kiihtyi, aallot kävivät yhä korkeammiksi. Ja peräsintä hoiteli Lawless merimieslauluja loilotellen. Mutta ikään kuin vaiston johtamana hän ohjasi aluksen tyrskyjen ja särkkien välitse, kunnes tultiin rappeutuneen kivilaiturin kylkeen, johon alus kytkettiin.
VIIDES LUKU
Hyökkäys ja pako
Laituri, johon laiva kytkettiin, ei ollut kaukana rantatalosta. Tarkoitus oli vartioväen huomaamatta päästä maihin ja sitten nopeasti saartaa talo, tunkeutua huoneisiin ja viedä Joanna pois. Mutta maihin astuttaessa syntyi äänekästä melua, miehet kun eivät taipuneet noudattamaan järjestystä. Melu herätti vartioväen huomion, vaikka pimeys esti heitä vihollista näkemästä.
Kun vihdoin viimein laiturilla oli päästy jonkinlaiseen järjestykseen, Dick valitsi luotettavimmista miehistä vähäisen joukon, jonka etunenässä hän lähti tiedustelemaan asiain tilaa. Tuskin hän oli ehtinyt laiturin maanpuoleiseen päähän, kun hän luuli kuulevansa jotain ääntä. Hän käski miesten pysähtyä ja hiipi yksin eteenpäin. Suureksi pettymyksekseen hän saattoi pimeässäkin erottaa miehiä ja hevosia. Hänet valtasi toivottomuus. Edessä oli taisteluun valmis vihollinen, takana kuohuva meri, ja miehistönä tyytymätön ja kuriton joukko.
Dick vetäytyi nopeasti taapäin. Ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä kaikesta huolimatta hyökkäykseen. Hiljaisella vihellyksellä hän antoi sovitun merkin. Seuraus oli toinen kuin mitä hän oli tarkoittanut. Nuolisade singahti Dickin laiturille sulloutuneeseen joukkoon. Ensimmäisiä haavoittuneita oli lordi Foxham, joka kannettiin takaisin laivaan. Hänen miehensä jäivät johtoa vaille. Äkkiä kuului ääni: "Kaikki on hukassa." Siihen vastasi toinen: "Laivaan, miehet, henkenne tähden." Ja kolmas lisäsi: "Meidät on petetty!" Silmänräpäyksessä oli kaikki kuri ja järjestys mennyttä.
Kaikki koettivat kilvan päästä laivaan, toinen tuuppaili toistaan, moni suistui laiturilta mereen, haavoittuneet vaikeroivat huutaen apua, surkea sekasorto vallitsi.
Nuolien yhä sadellessa saatiin laiva viimein irti laiturista, ja myrskyisessä aallokossa se lähti liikkeelle. Mutta kamala oli retki, kamala miesten tila. Raivoisat aallot uhkasivat tuossa tuokiossa upottaa koko aluksen, kansi oli täynnä haavoittuneita ja kuolevia, laivan valurei'istä virtasi veri. Lawlessia, joka istui peräsintä hoitamassa, uhattiin, ja miekallaan hänen täytyi pitää paikkaansa puhtaana hyökkääjistä. Viinitynnyreitä avattiin, ja kuka ei ollut meritaudin nujertama, nujertui viiniin.