Masentuneena seisoi Dick Lawlessin rinnalla. "Lawless", hän sanoi, "me olemme nyt kaikki sinun varassasi, mutta me luotamme sinuun, sinä olet kylmäverinen ja uskollinen."
"Pelkään että olemme hukassa", Lawless vastasi. "Niin kauan kuin olemme täällä ahtailla vesillä, saatamme ehkä selviytyä, joskin on vaikea pimeässä väistää särkkiä, mutta aavalla merellä tämä laiva on pian mennyttä kalua."
"Niinkö luulet?" Dick sanoi huolestuneena.
"Niin luulen", Lawless vastasi, "ettekö huomaa miten raskaasti se jo nousee aalloille. Jos se ottaa enemmän vettä, se painuu pohjaan kuin myllynkivi taikka ajautuu rantakallioihin pirstaleiksi."
"Eikö sinua pelota?" Dick kysyi. "Hoidathan peräsintä ihan tyynenä!"
"Niin", Lawless vastasi, "ei ole tämmöisessä leikissä pelosta apua. Jos kuolla täytyy, tahdon kuolla silmä kirkkaana ja käsi vankkana."
Dick ei vastannut mitään, ihmetteli vain itsekseen miehen kylmäverisyyttä.
Kansi oli nyt melkein tyhjänä miehistä. He eivät kestäneet kylmää talvista myrskyä ja laivan yli tyrskyävää vaahtoa, vaan olivat pyrkineet kannen alle, missä he parhaansa mukaan hakivat lohdutusta Arblaster-kapteenin viinitynnyreistä, laulellen ja pitäen kovaa räyhinää. Vähitellen laulu ja räyhinä hiljeni ja vihdoin ihan vaikeni, kun "Hyvän toivon" liikunnat rupesivat tuntumaan yhä pelottavammilta. Toiset makasivat meritautisina hiljaa oihkaillen. Kannella ei nyt enää ollut muita kuin Greensheve, Cuckow ja eräs nuori lordi Foxhamin mies. Nämä olivat vakavia ja luotettavia miehiä, jotka Dick määräsi Lawlessin käskettäviksi. Sitten hän meni alas kojuun, johon lordi Foxhamin palvelijat olivat isäntänsä vieneet.
Täällä lordi nyt makasi vaikerrellen, ja laivakoira säesti häntä surkeasti ulvahdellen joko vankeutensa takia tai vaaraa aavistaen.
Lordi Foxham makasi lavalla turkisvaippa allansa. Pieni lamppu paloi unisena Arblasterin Pyhän neitsyen kuvan edessä. Dick saattoi lampun himmeässä valossa erottaa haavoittuneen kalpeat kasvot ja kuoppaiset silmät.