"Ah", Joanna huokaili, "mitä apua on tästä kaikesta? Huomenna minut kuitenkin viedään vihille."
"Kuinka!" sanoi toinen neiti, "onhan täällä kuljeksiva ritarimme, joka ajaa jalopeuroja kuin hiiriä! Tulkaa, ystävä jalopeuranajaja, lohduttakaa meitä, puhukaa ja antakaa meille hyvä neuvo."
Dick punastui kuullessaan omat kerskuvat sanansa, mutta pysyi silti rohkealla mielellä.
"Olemme todellakin pulassa", hän sanoi. "Kunpa vain puoleksi tunniksi pääsisin pois tästä talosta, niin luulen varmaan että siitä selviäisimme, ja häistä ei tulisi mitään."
"Entäs jalopeurat", tyttö ärsytteli, "kuinka niitten käy?"
"Pyydän anteeksi", Dick sanoi. "En nyt ole kerskailutuulella. Olen avun ja neuvon tarpeessa. Jollen pääse ulos tästä talosta, en voi saada aikaan edes tyhjän vertaa. Ja vartijoita seisoo joka ovella. Mutta minä yritän sittenkin. Munkki ei herätä suurta huomiota, ja koska löysin hyvän keijukaisen tännetuojakseni, löydän ehkä toisen viemään minut pois. Mikä tuon urkkijan nimi oli?"
"Rutter", sanoi neitonen. "Mutta sanokaa, jalopeuranajaja, mikä on tarkoituksenne?"
"Aion rohkeasti mennä pois", Dick vastasi, "ja jos joku koettaa estää, sanon levollisesti aikovani mennä rukoilemaan Rutterin sielun puolesta."
"Teidän juonenne ei todellakaan ole erikoisen mutkikas", neitonen sanoi, "mutta saattaahan se silti olla hyvä."
"Enpä juonta tarkoitakaan", Dick sanoi, "mutta usein rohkeus auttaa enemmän kuin suurikin viisaus."