NELJÄS LUKU
Luostarinkirkossa
Luostarinkirkossa kesti rukoilemista koko yön lakkaamatta, ja Richard Sheltonin täytyi pysyä aitiossaan ihan likellä kuollutta, joka makasi kädet ristissä rinnalla ja lasimaiset silmät kirkon holviin tuijottavina.
Ainoastaan yhden kerran yön kuluessa sir Oliver kumartui vankinsa puoleen ja kuiskasi: "Richard, jos tarkoitat minulle pahaa, vannon sieluni autuuden kautta, että se kohtaa viatonta. Syntinen olen Jumalan edessä — mutta sinua vastaan en ole tehnyt syntiä."
"Isäni", Dick vastasi samoin kuiskaten, "uskokaa minua, en teille mitään pahaa tarkoita. Mutta mitä teidän viattomuuteenne tulee, en voi unohtaa että te varsin väkinäisesti puhdistitte itsenne."
"Ihminen saattaa olla johonkin syypää olematta itse rikollinen", pappi jatkoi. "Hänet voidaan viekoitella tekemään jotain, jota hän ei tiedä eikä tahdo. Niin oli minunkin laitani. Viekoittelin kyllä isäsi kuoleman kitaan, mutta niin totta kuin Jumala on läsnä tässä temppelissä, vannon, etten tietänyt mitä tein."
"Saattaa niin olla", Dick vastasi. "Mutta katsokaa minkä hirmuisen verkon olette kutonut. Olen täällä nyt yhtaikaa teidän vankinanne ja teidän tuomarinanne, joten teidän täytyy sekä vainota että pyytää minulta anteeksi. Jos olisitte aina pysynyt vilpittömänä ihmisenä ja hyvänä pappina, ette nyt minua pelkäisi ettekä samalla kertaa vainoaisi. Menkää rukoilemaan. Minä tottelen teitä sen tähden, että minun täytyy, mutta älkää vaivatko minua seurallanne."
Pappi huoahti niin syvään, että se melkein herätti sääliä Dickissä, ja painoi päänsä käsiinsä kuten mies, jota raskas huoli painaa. Ei hän enää yhtynyt veisuuseen, mutta Dick kuuli hänen lakkaamatta kalistelevan rukousnauhaansa ja kuiskailevan rukouksia.
Vähitellen päivä rupesi sarastamaan. Vahakynttiläin valo himmeni himmenemistään. Lumimyrsky oli vaiennut — ja kirkas aurinko valaisi puhdasta talvimaisemaa.
Kirkonpalvelijoille tuli kiire. Kannettiin paarit ruumiskappeliin, veripilkut pestiin pois tiililattiasta, ja suuri joukko hurskaita ihmisiä saapui vähitellen kirkkoon rukoilemaan, kukin suojeluspyhimyksensä kappelissa. Siten kirkossa syntyi yleinen sekaannus ja hälinä, niin etteivät sir Danielin vartijat ovella voineet tarkoin pitää Dickiä silmällä. Dick saattoi siis vapaammin katsoa ympärilleen. Suureksi hämmästyksekseen hän muitten seassa huomasi Lawlessin yhäti munkinpuvussa.