Sillä aikaa vihollisen koko joukko oli ennättänyt niin likelle, että Dick antoi miehilleen käskyn ampua. Mutta ikään kuin viholliset olisivat tätä odottaneet, he hyökkäsivät voimakkaan sotahuudon kohottaen Dickin varustusta vastaan. Ratsuväki seisoi vielä liikkumatta, kypäränsilmikko alas laskettuna.
Sitten käytiin tuliseen ja veriseen käsirysyyn. Hyökkääjät heiluttelivat toisella kädellään miekkaa, toisella he koettivat repiä rikki sulkuvarustusta, jota vastustajat taas puolustivat henkensä edestä. Vähän aikaa taisteltiin näin melkein ääneti, ystäväin ja vihollisten kaatuessa toistensa päälle sekaisin. Äkkiä annettiin torvella vihollisen jalkaväelle käsky vetäytyä taapäin. Koska aina on helpompaa repiä rikki ja hävittää kuin rakentaa, hyökkääjät olivat saaneet varustuksen sen verran revityksi, että se oli nyt puolta matalampi ja sen lisäksi pysyi huonosti koossa.
Jalkaväki peräytyi nyt nopeasti kaikille suunnille, jättäen sijaa ratsuväelle, joka iskevän kyykäärmeen nopeudella teräsvarusteissaan syöksyi puoleksi hävitettyä katusulkua vastaan. Syntyi ankara ottelu. Ensimmäiset hyökkääjät, miehet ja hevoset kaatuivat, mutta taemmat ratsastivat heidän ylitsensä eteenpäin. Dickin rivit särkyivät, ja ratsuväki hyökkäsi täyttä laukkaa kujaa myöten eteenpäin.
Mutta Dick ja hänen eloon jääneet miehensä tekivät sotakirveillään ratsastajien takana ankaraa työtä kujan suussa, ja kun kaatuneet hevoset miehineen olivat muodostaneet entistä korkeamman varustuksen, jonka takaa samoin kuin talojen ikkunoista nuolet yhäti lensivät, alkoi jäljelle jäänyt osa ratsuväkeä vähitellen peräytyä, ja kun nuolet nyt satelivat vielä sakeammin, muodostui peräytyminen melkein paoksi.
Sillä aikaa se osa ratsuväkeä, joka oli päässyt varustuksen yli, oli rientänyt katua ylöspäin ja saapunut oluttuvan luo, missä herttua itse varajoukkoineen oli heitä vastaanottamassa. He pakenivat sinne tänne hurjassa epäjärjestyksessä, kauhean Kyttyräselän ja hänen väkensä takaa-ajamina, ja kiitivät takaisin kujaa alaspäin, mistä taas Dick miehinensä lähetti heihin nuolisateen. Kahden vihollisen väliin joutuneina lancasterilaiset ratsumiehet parin minuutin kuluessa hajosivat niin, ettei heitä enää ollut ainoatakaan elävää miestä näkyvissä.
Nyt Dick nosti miekkansa ja käski miestensä kohottaa kaikuvan eläköönhuudon.
Herttua oli laskeutunut alas hevosenselästä ja tuli tarkastamaan sulkua. Hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin lumi, mutta hänen silmänsä paloivat kuin timantit ja hänen äänensä oli liikutuksesta käheä ja sortunut. Hän katseli varustusta ja hänen suunsa vetäytyi tyytyväiseen hymyyn.
"Richard Shelton", hän sanoi, "olen teihin tyytyväinen. Polvistukaa!"
Tällä aikaa lancasterilaiset olivat uudestaan järjestyneet ja heidän jalkaväkensä lähetti taas sakean nuolisateen kujan suuhun, missä herttua ja Dick seisoivat. Kylmäverisenä ja tyynenä, ikään kuin hän ei olisi tätä huomannutkaan, herttua paljasti miekkansa ja löi Dickin ritariksi.
"Ja nyt, sir Richard", herttua jatkoi, "jos näette lordi Risinghamin, toimittakaa minulle heti sanoma, vaikka teidän täytyisi lähettää viimeinen miehenne. Sillä tietäkää, te kaikki", hän lisäsi korottaen äänensä, "jos lordi Risinghamin kaataa toinen käsi kuin minun, tämä voitto kääntyy mielestäni tappioksi."