"Herttua", sanoi yksi hänen seuralaisistaan, "te panette tarpeettomasti kalliin henkenne alttiiksi. Minkä tähden jäätte tänne seisomaan?"
"Catesby", herttua vastasi, "tässä paikassa riehuu tappelu eikä muualla. Tässä meidän tulee voittaa, muualla tapellaan ainoastaan näön vuoksi. Ja mitä alttiiksipanemiseen tulee — jos te olisitte muodoton kyttyräselkä, jota lapsetkin kadulla pilkkaavat, pitäisitte ruumistanne halvempana ja hetkisen kunniaa elinkauden arvoisena. Siitä huolimatta ratsastamme, jos niin tahdotte, tarkastamaan muita asemia. Kaimani sir Richard kyllä pitää hallussaan tämän paikan. Häneen voimme luottaa. Mutta huomatkaa, sir Richard, pitäkää silmänne auki, älkää nukkuko, ei ole vielä kaikki lopussa, pahin leikki on ehkä vielä tulossa."
Hän astui aivan lähelle nuorta Sheltonia katsoen häntä terävästi silmiin, ja ottaen hänen kätensä molempiin omiinsa hän puristi sitä niin kovasti, että tuntui kuin veri olisi pusertunut ulos. Dick kammoksui tätä katsetta. Tämä mieletön kiihko, tämä rohkeus ja julmuus herttuan silmissä ei ennustanut hyvää. Nuori herttua oli kyllä rohkea ja kuin luotu sodassa ratsastamaan rivien etunenässä, mutta pelättävä oli, että sodan jälkeen, rauhan päivinä ja ystävien piirissä tämä hillitön luonne levittäisi kuolemaa ja turmiota ympärilleen.
KOLMAS LUKU
Shorebyn tappelu (Jatkoa)
Kun herttua oli lähtenyt, Dick rupesi katsomaan ympärilleen. Nuolisade oli vähennyt. Vihollinen oli kaikkialla peräytymäisillään. Suurin osa torista oli tyhjä. Lumi oli hyytyneen veren punaama, kuolleitten miesten ja hevosten peittämä, ja sulitetut nuolet seisoivat kuin sianharjakset lumessa.
Dickin omasta väestä oli kuolema korjannut kauhean sadon. Sadasta miehestä, jotka hänellä tappelun alussa oli ollut, oli jäljellä tuskin seitsemääkymmentä, jotka kelpasivat aseitaan käyttämään.
Päivä kului kulumistaan. Ensimmäistä lisäjoukkoa odotettiin joka hetki, ja lancasterilaiset, jotka heidän hurja mutta onnistumaton hyökkäyksensä jo oli masentanut, olivat liian heikossa tilassa voidakseen kestää uutta vihollista.
Kello oli kymmenen aamupuolella. Dick kääntyi vieressään seisovan hintelän jousimiehen puoleen, joka paraikaa sitoi haavoittunutta käsivarttaan. "Reippaasti taisteltu", hän sanoi, "totta tosiaan, eivät he toistamiseen meitä ahdista."
"Sir", pieni jousimies sanoi, "olette tapellut urhoollisesti Yorkin puolesta ja vielä paremmin omasta puolestanne. Ei vielä milloinkaan ole kukaan niin nopeasti päässyt herttuan suosioon. Käsittämätöntä on, että hän uskoi näin tärkeän aseman miehelle, jota hän ei tuntenut. Mutta olkaa varuillanne, sir Richard! Jos joudutte tappiolle — niin, jos väistytte jalankin verran — on mestaajan kirves tahi köysi rangaistuksenne. Tahdon rehellisesti tunnustaa, että minä seison tässä iskeäkseni teihin takaa, jos teette jotain epäiltävää."