"Neiti kulta!" huudahti Dick, "vannon pyhän ristin kautta, etten ole häneen koskenut kädelläni."
"Vannokaa, että hän vielä elää."
"En voi teitä pettää", Dick vastasi. "Niin raskaalta kuin minusta tuntuukin, minun täytyy mieltänne pahoittaa. Sydämessäni luulen, että hän on kuollut."
"Ja te kehoitatte minua syömään!" Alicia huudahti. "Ja olette muka ritari. Te olette voittanut kannuksenne surmaamalla hyvän setäni. Ja ellen minä olisi ollut kyllin ajattelematon ja petollinen pelastaakseni teidät vihollisenne talossa, olisitte nyt kuoleman oma, ja hän — joka on enemmän arvoinen kuin kaksitoista teidän vertaistanne — eläisi vielä."
"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni kuten sukulaisennekin teki omasta puolestaan", Dick vastasi. "Jos hän vielä eläisi — taivas tietää, että se on hartain toivoni — hän kiittäisi minua eikä moittisi."
"Sir Daniel on kertonut minulle kaiken", tyttö sanoi. "Hän piti teitä silmällä katusulun luona. Teistä, hän sanoi, riippui koko puolueen onni tai onnettomuus, teitä sai Kyttyräselkä kiittää voitostaan. Sen vuoksi juuri te surmasitte lordi Risinghamin, yhtä varmasti kuin jos olisitte itse omilla käsillänne hänet tappanut. Ja sitten vaaditte vielä, että minä söisin sitä, mitä te minulle tarjoatte. Mutta odottakaa, sir Daniel kostaa kyllä puolestani."
Silloin valtasi katumus Dick-raukan. Muisto vanhasta Arblasterista heräsi taas eloon, ja hän voihki ääneensä.
"Olenko minä teidän mielestänne rikollinen?" hän kysyi, "teidän joka puolustitte minua — joka olette Joannan ystävä!"
"Mitä tekemistä teillä oli taistelussa?" vastasi tyttö. "Te ette kuulunut mihinkään puolueeseen, olette vain poika — luuta ja lihaa vain, ilman järkeä ja kykyä. Minkä vuoksi taistelitte? Halusitte vain aikaansaada meteliä — siinä kaikki."
"Ei", Dick huudahti, "älkää niin sanoko. Vanhassa Englannissamme ovat olot tätä nykyä sellaiset, että on miltei välttämätöntä itsekunkin taistella toisella tai toisella puolella. Ei kukaan voi seisoa yksin, se sotii luonnon järjestystä vastaan."