"Niiden, joilla ei ole omaa arvostelukykyä, ei pitäisi tarttua miekkaan", nuori neito vastasi. "Te, joka vain tappelette umpimähkään ilman pätevää syytä, ette ole teurastajaa parempi. Ainoastaan jalo tarkoitusperä oikeuttaa sodan, mutta te olette sen häväissyt."
"Jalo neiti", vastasi onneton Dick, "tunnustan että olette osittain oikeassa. Olen ollut liian kiihkeä ja toiminut ennen kuin olin siihen kypsä. Olen jo anastanut laivan — siinä luulossa, sen vannon — että voisin tehdä jotain hyvää, mutta yritykseni aiheutti monen syyttömän kuoleman ja tuotti surua ja onnettomuutta vanhalle miesparalle, jonka kasvot nyt yötä päivää vainoavat minua kuin jäytävä omatunto. Ja mitä aamulliseen toimintaani tulee, ajattelin vain kuinka voisin kunnostautua ja saada kunniaa, niin että pian voisin mennä naimisiin — ja voi! Nyt olen syypää rakkaan sukulaisenne kuolemaan, hänen, joka osoitti minulle niin suurta hyvyyttä. En tiedä mitä kaikkea vielä olenkaan rikkonut. Onhan mahdollista, että olen auttanut 'Valkoisen ruusun' Englannin valtaistuimelle, ja siitä ehkä koituu vain onnettomuutta rakkaalle isänmaalleni. Oi jalo neiti, huomaan nyt selvästi rikokseni. En todellakaan ansaitse elää. Katumukseni merkiksi aion heti tämän seikkailun päätyttyä mennä luostariin, luopua Joannasta ja sotilasammatista. Minä rupean munkiksi ja rukoilen joka päivä jalon sukulaisenne sielun puolesta."
Kun Dick näin puhui katumuksen ja itsensä syyttämisen raatelemana, hän oli huomaavinaan, että nuori neito nauroi hänelle.
Nostaessaan päätään hän näki, että Alicia Risingham tarkasti häntä, ja nuotiotulen valossa hän huomasi, että tytön kasvoissa oli omituinen mutta ei epäystävällinen ilme.
Ajatellen että nauru, jonka hän oli luullut huomanneensa, oli vain mielikuvitusta, hän jatkoi hiukan rohkaistuneena: "Jalo neiti, eikö tämä voi teitä tyydyttää? Minä luovun kaikesta sovittaakseni mitä olen rikkonut, minä saatan rukouksillani taivaan autuuden lordi Risinghamille. Ja tämän kaiken teen samana päivänä, jolloin olen voittanut kannukseni ja pitänyt itseäni onnellisimpana nuorukaisena koko maan piirissä."
"Voi sinä poikaparka — sinä suuri, kiltti poika!" huudahti Alicia
Risingham.
Dickin suureksi hämmästykseksi tyttö ensin pyyhki kyynelet hänen poskistaan, heittäytyi sitten hänen kaulaansa kuin äkillisen tunteen valtaamana, kohotti hänen kasvojaan ja suuteli häntä sydämellisesti. Luonnollinen, suorasukainen Dick joutui perin hämilleen.
"Mutta kuulkaahan", tyttö sanoi hilpeästi, "te, uljas soturi, tarvitsette tietysti illallista. Miksi ette syö?"
"Parahin neiti Risingham", Dick vastasi, "minun piti vain ensin pitää huolta vankini ravinnosta, mutta suoraan sanoen ei katumisvelvollisuuteni enää salli minun iloita ruoasta. Minulle on hyödyllisempää paastota ja rukoilla, jalo neiti."
"Sanokaa minua Aliciaksi", tyttö tokaisi, "emmekö ole vanhoja ystäviä? Ja syökäämme nyt yhdessä, minä jaan illalliseni teidän kanssanne pala palalta. Jos te ette syö, en minäkään, mutta jos te syötte vahvasti, syön minäkin kuin susi."