Juuri silloin kuului yön hiljaisuudesta kaviontöminää, joka läheni ja kasvoi uskomattoman nopeasti. Samalla vastasivat torventoitotukset yhtä mittaa Bennetin äskeiseen kutsuun.
"Hyökkäys, hyökkäys!" huusi Dick. "Kokoontukaa minun ympärilleni!
Tännepäin, jos henkenne on teille kallis!"
Mutta hänen miehensä, jotka olivat jalkaisin ja hajallaan, hämmentyivät joutuessaan saarroksiin juuri silloin, kun itse luulivat saavuttaneensa helpon voiton. He alkoivat peräytyä, toiset seisoivat neuvottomina, toiset taas katosivat tiheikköön. Ja kun ensimmäinen ratsurivi syöksyi nelistäen paikalle, joutuivat jotkut miehistä hevosten jalkoihin tai kaatuivat keihäisiin, mutta suurin osa Dickin väestä oli aivan yksinkertaisesti kadonnut tietymättömiin.
Dick seisoi hetken aikaa typertyneenä, syyttäen itseään ankarasti uhkarohkeasta ja ajattelemattomasta menettelystään. Sir Daniel oli nähnyt hänen tulensa ja lähtenyt pääjoukkonsa kanssa joko hyökätäkseen takaa-ajajainsa kimppuun tai ahdistaakseen heitä selästä käsin, jos he itse rohkenisivat ryhtyä hyökkäykseen. Sir Daniel oli toiminut kuten taitava sotapäällikkö ainakin, Dick taas kuin malttamaton poika. Ja siinä seisoi nyt nuori ritari, tosin kihlattunsa rinnalla mutta muuten yksin ja hylättynä, ja koko hänen joukkonsa sekä miehet että hevoset olivat hajallaan avarassa metsässä kuin kourallinen nuppineuloja heinäladossa.
"Pyhimykset minua nyt auttakoot!" hän ajatteli. "Olipa onni että saavutin kannukseni aamullisista urotöistäni, sillä tämä seikkailu ei minulle kunniaa tuota."
Sitten hän alkoi juosta Joannan käsi yhä omassaan.
Läpi yön hiljaisuuden raikuivat sir Danielin miesten huudot ja hoilotukset, kun he täyttä neliä ratsastivat joka suunnalle pakenevien jälkeen. Mutta Dick tunkeutui rohkeasti tiheään viidakkoon ja juoksi eteenpäin nopeasti kuin kauris. Kuun hopeasäteet saivat valkeat lumiaukiot vielä hohtavammiksi, jolloin pimeys viidakoissa kävi sitä synkemmäksi, ja voitettujen hajanaiset parvet houkuttelivat takaa-ajajia eri suunnille. Tästä johtui, että Dick ja Joanna juostuaan hetken aikaa henkensä edestä uskalsivat pysähtyä tiheän pensaikon suojaan, josta he saattoivat kuulla takaa-ajajien huudot. Vähitellen ne kuitenkin hiljenivät ja häipyivät kaukaisuuteen.
"Jospa sentään olisin pitänyt osan miehistä varaväkenä, olisi onni ehkä vielä kerran kääntynyt", Dick valitti haikeasti. "Mutta oppia ikä kaikki, ja ensi kerralla, pyhimysten nimessä, käy paremmin."
"Mutta rakas Dick, mitä siitä välität?" Joanna sanoi. "Mehän olemme nyt taas löytäneet toisemme."
Dick katseli häntä, ja siinä oli vielä kerran — John Matcham ilmielävänä. Mutta nyt ei valepuku häntä enää pettänyt, ja kun tyttö rumentavassa puvussaan iloisesti hymyillen ja hellästi katseli häntä, paisui hänen sydämensä ilosta.