Äänen kuultuaan Bennet syöksyi pystyyn, mutta ennen kuin hän ennätti tarttua aseisiin, huusi Dick hänelle:
"Bennet, Bennet, vanha ystäväni! Te vain suotta uhraatte miehenne, jos koetatte tehdä vastarintaa."
"Nuori herra Shelton, Pyhän Barbaran nimessä!" huusi Bennet Hatch. "Minäkö antautuisin? Paljon te vaaditte! Kuinka monta miestä teillä on?"
"Minä sanon teille, Bennet, että te olette saarroksissa, ylivoiman ympäröimänä. Caesar ja Kaarle Suuri olisivat teidän asemassanne pyytäneet armoa. Minulla on täällä nelisenkymmentä sotilasta, jotka tottelevat pienintäkin viittaustani, ja ensimmäinen nuolisade puhdistaa leiripaikkanne, sen vakuutan."
"Herra Dick", Bennet sanoi, "minua surettaa, mutta minun täytyy täyttää velvollisuuteni. Pyhimykset teitä armahtakoot!"
Näin sanoen hän kohotti pienen torven huulilleen ja puhalsi kovan toitotuksen.
Syntyi hetken aikaa kestävä hämminki, sillä Dick, joka pelkäsi molempien naisten puolesta, epäröi antaa ampumismääräystä. Bennetin pieni joukko sitä vastoin tarttui nopeasti aseisiin tehdäkseen voimakasta vastarintaa. Hälinän aikana syöksyi Joanna paikaltaan ja riensi nuolen nopeudella lemmittynsä rinnalle.
"Tässä olen, Dick", hän huusi, tarttuen innokkaasti Dickin käteen.
Mutta Dick seisoi edelleen neuvotonna. Hän oli vielä vasta-alkaja sodan kovassa koulussa, ja kun hän ajatteli vanhaa lady Brackleytä, kuolivat komentosanat hänen huulilleen. Hänen omat miehensä alkoivat käydä maltittomiksi. Muutamat heistä huusivat häntä nimeltä ja toiset alkoivat omin päin ampua. Jo ensi nuolisade kaatoi Bennet-raukan, ja silloin Dick viimeinkin heräsi.
"Eteenpäin!" hän huusi. "Ampukaa, pojat, ja koettakaa pysyä suojassa.
Englanti ja York!"