Metsän syvässä hiljaisuudessa saattoi kuulla pienimmänkin äänen pitkän matkan päästä, ja Alicia, jonka kuulo oli erittäin tarkka, nosti varoittaen sormensa suulleen ja kumartui kuuntelemaan. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään, mutta lukuun ottamatta puron hiljaista lorinaa alhaalla laaksossa aivan heidän takanaan, ei Dick voinut erottaa hiiskahdustakaan, vaikka hän jännitti huomionsa äärimmilleen.
"Mutta olen aivan varma siitä, että kuulin aseiden kalsketta", Alicia kuiskasi.
"Neiti", sanoi Dick, joka pelkäsi enemmän nuorta neitiä kuin kymmentä tuimaa soturia, "en suinkaan tahtoisi väittää teidän erehtyneen, mutta kenties melu kuuluu jommasta kummasta leiristä."
"Ei", tyttö sanoi, "se kuuluu lännestä."
"Tulkoon nyt mistä tahansa", vastasi Dick, "ja käyköön niin kuin kohtalo määrää. Parasta ettemme siitä lainkaan välitä, vaan ryhdymme vitkastelematta toimeen. Ylös, ystäväni, olemme jo kylliksi levähtäneet."
Sitä myöten kuin he kulkivat eteenpäin, he huomasivat lumessa lukuisia hevosten kavionjälkiä, ja yhä selvemmäksi kävi, että he lähestyivät suuren ratsujoukon leiripaikkaa. Pian he saattoivat nähdä savun kohoavan puitten välistä, joiden alempia oksia leimuava nuotio valaisi.
Dickin määräysten mukaan miehet alkoivat nyt yksitellen hiipiä läheiseen viidakkoon, piirittääkseen vihollisen leirin joka puolelta. Sijoitettuaan Alician suuren tammen suojaan Dick hiipi itse suoraa päätä kohti tulta.
Puitten lomasta hän näki koko leiripaikan. Tuli oli sytytetty pienelle kanervaiselle kummulle, jota kolmelta puolen ympäröi viidakko, ja se paloi kirkkaasti leimuten ja kovasti rätisten. Nuotion ympärillä istui kymmenkunta paksuihin viittoihin kietoutunutta miestä, mutta vaikka lumi ylt'ympärillä oli tallattu aivan kuin olisi kokonainen rykmentti siinä temmeltänyt, etsi Dickin silmä turhaan hevosia. Hän alkoi aavistaa joutuneensa ansaan. Katsellessaan miehiä tarkemmin hän tunsi Bennet Hatchin, joka teräskypärä päässä uljaan näköisenä lämmitteli käsiään tulen ääressä. Erillään muista istui kaksi mieheksi puettua hentoa olentoa, jotka Dick luuli tuntevansa Joanna Sedleyksi ja sir Danielin vaimoksi.
"Vähätpä tuosta", hän arveli itsekseen, "vaikka kadotankin hevoset, en sitä sure, jos minun vain onnistuu saada Joanna haltuuni."
Leirin vastakkaiselta puolen kuului heikko vihellys, joka ilmoitti, että Dickin miehet nyt olivat sulkeneet ketjun ja piirittäneet leirin.