"Olen, kunniani kautta", Dick vakuutti.
"Kuulkaa siis", jatkoi tyttö. "Te olisitte jotenkin nurinkurinen munkki, luullakseni, ja koska minä nyt saan vallita teitä mieleni mukaan, päätän täten ottaa teidän puolisokseni. Ei, ei, älkää vastustelko!" hän huusi, "se ei hyödytä mitään. Pitäisihän teidän itsekin huomata, kuinka luonnollista on että te, joka olette riistänyt minulta kodin, annatte minulle uuden kodin menetetyn sijaan. Ja mitä Joannaan tulee, vakuutan teille, että hän ensimmäisenä hyväksyy tämän toimenpiteen, sillä oikeastaanhan on yhdentekevä, kummanko meistä otatte vaimoksenne, kun olemme niin hyviä ystäviä. Mitä väliä sillä on?"
"Neiti", sanoi Dick, "minä menen luostariin, jos niin haluatte, mutta en ikipäivinäni ota vaimokseni koko avarassa maailmassa ketään muuta kuin Joanna Sedleyn, siihen ei minua saa väkivalta eikä kenenkään naisen mielisuosio. Suokaa anteeksi, että lausun ajatukseni näin peittelemättä, mutta kun nuori tyttö esiintyy rohkeasti, täytyy miesrukan esiintyä vielä rohkeammin."
"Dick!" sanoi Alicia Risingham, "te olette kelpo poika, tulkaa tänne ja suudelkaa minua siitä hyvästä. Kas niin, älkää pelätkö, suutelo on Joannan tähden, ja minä luovutan sen hänelle, kun hänet tapaan, ja sanon samalla, että se on varastettu. Ja mitä minuun tulee, ette suinkaan yksin ole syypää onnettomuuteeni, ettehän te ollut yksin tuossa suuressa taistelussa, ja jos Yorkin suku nyt tuleekin valtaistuimelle, se ei ole teidän vikanne. Mutta teillä on lämmin ja rehellinen sydän, Dick, ja jos minun olisi mahdollista kadehtia Joannaa jostakin, kadehtisin häneltä teidän rakkauttanne."
KUUDES LUKU
Dick ja Joanna
Hevoset olivat nyt levänneet ja syöneet mukaan otetun vähäisen rehuvarastonsa. Dickin käskystä sammutettiin nuotio lumella, ja miehet nousivat hevostensa selkään. Tällöin Dick muisti, tosin sangen myöhään, ylänkömaissa tavallisen varokeinon, ja kiipesi korkean tammen latvaan. Sieltä hän saattoi nähdä kauas yli kuun valaiseman lumipeitteisen metsän. Lounaassa kohosi tummana taivaanrantaa vasten kanervainen ylänkö, jossa Joanna ja hän pakomatkallaan olivat kohdanneet kauhistavan spitaalisen, ja juuri siellä hänen tottunut silmänsä keksi pienen, neulannupin kokoisen pilkun, joka loisti punertavaa valoa.
Dick pahoitteli nyt ankarasti omaa huolimattomuuttaan. Jos tuo valo johtui sir Danielin nuotiosta, olisi Dickin jo kauan sitten pitänyt se huomata. Joka tapauksessa ei hänen itsensä olisi millään ehdolla pitänyt virittää tulta. Nyt ei ainakaan enää sopinut tuhlata kallista aikaa. Suorin tie ylängölle oli noin kaksi mailia pitkä, mutta sen leikkasi kahtia hyvin syvä ja jyrkkä notko, jota hevosten oli mahdoton kulkea. Koska aika oli täpärällä, Dick päätti jättää hevoset ja koettaa onneaan jalkaisin.
Kymmenen miestä jätettiin vartioimaan hevosia, ja kun oli sovittu merkeistä, jotka molempien joukkojen hätätilassa tuli antaa toisilleen, lähti Dick joukkonsa etunenässä matkaan. Alicia Risingham käveli reippaasti hänen rinnallaan.
Miehet olivat riisuneet raskaat varustuksensa sekä jättäneet keihäänsä ja astuivat nyt rohkein mielin eteenpäin jäätyneellä hangella kuun kirkkaassa valossa. Ääneti ja hyvässä järjestyksessä he astuivat notkoon, jonka pohjalla pieni virta vaivoin raivasi itselleen tietä lumen ja jään keskitse, ja vastakkaisella rannalla noin puolen mailin päässä siitä paikasta, missä Dick oli huomannut tulenloisteen, pysähdyttiin hiukan hengähtämään ennen hyökkäystä.