Dickin kosto
Seuraavana aamuna Dick oli jalkeilla ennen auringonnousua ja pukeutui niin hienosti kuin mahdollista, lordi Foxhamin vaatevarastoa käyttäen. Saatuaan kuulla, että Joanna jaksoi hyvin, hän lähti kävelemään kuluttaakseen aikaansa.
Hetken aikaa hän käveli katsellen sotamiehiä, jotka kulkivat aseissa talvisessa aamuhämärässä. Mutta vähitellen hän samoili yhä kauemmaksi, kulki viimein äärimmäisen vartion ohi ja astui yksin lumipeitteiseen metsään, nähdäkseen auringonnousun.
Hänen ajatuksensa olivat rauhalliset ja onnelliset. Herttuan epäsuosiota hän ei surrut. Kun Joanna oli hänen rinnallaan ja lordi Foxham hänen uskollinen suojelijansa, hän saattoi toivorikkaana katsella tulevaisuuteen ja kaipauksetta muistella menneitä päiviä.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän kulki yhä syvemmälle metsään, aamu valkeni, aurinko punasi jo itäisen taivaanrannan, ja tuon tuostakin tuprutti jäätävä viima kylmää lunta korkealle ilmaan. Hän kääntyi palatakseen luostariin, mutta juuri samassa hän huomasi olennon, joka oli piilossa suuren puun takana.
"Seis!" hän huusi. "Kuka siellä?"
Puhuteltu astui esiin ja viittasi kädellään, ikään kuin hän ei voisi puhua. Hän oli pyhiinvaeltajan puvussa ja päähine oli vedetty syvälle kasvojen yli, mutta Dick näki heti ensi silmäyksellä, että se oli sir Daniel.
Miekka kädessä Dick astui häntä kohti, ja käsi kaavun sisässä ikään kuin kätkettyä asetta pidellen ritari seisoi tyynesti odottaen hänen lähenemistään.
"Mitä nyt, Dick?" sir Daniel sanoi. "Aiotko hyökätä lyödyn miehen kimppuun?"
"En ole koskaan uhannut henkeänne", Dick vastasi, "ja minä olin vilpitön ystävänne, kunnes te aloitte vaania minun henkeäni."