"Aioin vain koetella sinua, Dick-kulta", sanoi ritari purskahtaen teeskenneltyyn nauruun. "Minä en suinkaan tahtoisi vuodattaa vertasi."
"Menkää siis, ennen kuin on myöhäistä", Shelton vastasi. "Viiden minuutin kuluttua kutsun vartion. Huomaan olleeni liian kärsivällinen suhteenne. Jos olot olisivat olleet päinvastaiset, olisin minä jo kauan venynyt maassa kädet ja jalat sidottuina."
"Hyvä, Dick, minä lähden", sir Daniel sanoi. "Kun ensi kerran tapaamme, kadut varmaankin kovasydämisyyttäsi."
Näin sanoen ritari kääntyi ja alkoi astua poispäin puitten lomitse. Dick katseli hänen jälkeensä vaihtelevin tuntein, kun hän varovasti hiipi tiehensä, silloin tällöin heittäen häijyn katseen nuorukaiseen, joka oli säästänyt hänen henkensä, mutta jota hän kuitenkin epäili.
Tien toisella puolen oli viidakko, jota muratti tiheänä kiersi, niin että se talvisaikanakin oli läpitunkematon silmälle. Äkkiä kuului tiheiköstä kuin soittimen kielen kilahdus, viuhahtaen lensi nuoli ja Tunstallin ritari kaatui kirkaisten lumelle.
Dick juoksi hänen luokseen ja kohotti häntä. Ritarin kasvot olivat tuskasta vääntyneet ja hän kuiskasi vaivoin: "Onko nuoli musta?"
"On, se on musta", Dick vastasi vakavasti.
Sanaakaan sanomatta vaipui haavoitetun pää Dickin sylistä taapäin, ja sir Danielin elämä oli päättynyt.
Hiljaa nuorukainen laski hänet lumelle ja rukoili hänen syntisen ja kuolemaan valmistumattoman sielunsa puolesta. Hänen vielä rukoillessaan kohosi aurinko äkkiä taivaanrannan yli ja kultarintakertut alkoivat viserrellä muratin seassa.
Kun hän kohosi pystyyn, hän huomasi toisen miehen, joka oli polvillaan muutaman askelen päässä, ja paljastetuin päin odotti Dick, kunnes tämä oli päättänyt rukouksensa. Se kesti kauan. Pää syvään kumarassa ja kädet kasvojen edessä vieras rukoili kuten henkilö, joka on kovassa tuskassa tai sielunhädässä. Jousesta, joka oli maassa hänen vieressään, Dick päätteli että hän oli sir Danielin surmannut.