"Tästä saat illallisen", hän sanoi tuimasti.
Matcham oli lakannut itkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina, tuijotti vain liikahtamatta riitakumppaniaan kasvoihin. Dick astui askelen heilauttaen vyötään. Mutta uhrin silmät ja hennot väsyneet kasvot tyrmistyttivät häntä. Rohkeus oli pettämäisillään.
"Tunnusta olleesi väärässä", hän sanoi hiukan epävarmana.
"En", sanoi Matcham, "olin oikeassa. Anna tulla, julmuri! Jalkani on loukkautunut, olen väsyksissä, en vastusta. En ole sinulle mitään pahaa tehnyt. Tule ja lyö — pelkuri!"
Noista sanoista vimmastuneena Dick nosti vyön lyödäkseen, mutta nähdessään kuinka toinen vavahti ja kyyristyi kokoon, hänen kävi sääliksi, käsivarsi hihnoineen vaipui ja hän jäi seisomaan neuvottomana.
"Paha sinut periköön!" hän sanoi viimein. "Kun olet noin heikko, sinun pitäisi hillitä kieltäsi. Mutta menköön pääni jos lyön sinua." Ja hän kiinnitti vyön taas paikoilleen. "En tahdo sinua lyödä", hän jatkoi, "mutta anteeksi en anna sinulle — en milloinkaan. En sinua tuntenut, sinä olit isäntäni vihollinen, lainasin sinulle hevoseni, päivälliseni olet syönyt, olet sanonut minua pelkuriksi ja kerskuriksi."
"Ja sittenkään et minua lyö", Matcham vastasi.
"Vaiti!" sanoi Dick, "vaiti! sanon minä sinulle. Olet mahtanut saada huonon kasvatuksen, mutta huomaan että sinussa on hyvä pohja, ja ennen kaikkea sinähän pelastit minut virrasta. Kas, sen unohdinkin kokonaan, olen ollut yhtä kiittämätön kuin sinäkin. Mutta nyt, menkäämme. Jos aiomme päästä Holywoodiin tänä iltana — tahi aikaisin huomisaamuna, on parasta panna jalat liikkeelle."
Mutta nyt oli Matchamin vuoro. Vaikka Dick oli tyyntynyt, ei Matcham tahtonut antaa hänelle anteeksi. Hänen rajuutensa, tapetun metsäsissin muisto ja ennen kaikkea tuon nostetun vyön näky ei mennyt hänen mielestään.
"Kiitän sinua muodon vuoksi", hän sanoi. "Mutta puhuakseni totta, hyvä nuori herra Shelton, kulkisin mieluummin yksin. Metsä on laaja, menkäämme kumpikin omaa tietämme. Olen sinulle velkaa aterian ja nuhdesaarnan. Hyvästi!"