"Niin, sir, ja onnellinen se joka voi hyvällä omallatunnolla astua kohti kuolemaa", Dick vastasi.
Pappi loi silmänsä maahan ja kiiruhti pois jupisten hiljaista rukousta.
"Hänkin", ajatteli Dick hänen poistuttuaan, "hänkin, joka on opettanut minulle uskonoppia. Minkälaisessa maailmassa elämmekään jos kaikki, jotka ovat pitäneet huolta minusta, ovat syypäät isäni kuolemaan! Kostoa! Kostoa! Voi minua onnetonta, jonka täytyy kostaa ystävilleni."
"Ystävilleni", tämä sana johdatti hänen mieleensä Matchamin.
Muistellessaan omituista matkatoveriansa hän hymyili ja kummasteli
ettei ollut poikaa nähnyt siitä alkaen kun he yhdessä astuivat sisään
Moat Housen portista. Hän ikävöi häntä nähdä.
Noin tunnin kuluttua kokoontui talonväki halliin päivälliselle. Halli oli pitkä matala suoja. Seinät olivat peitetyt kudotuilla verhoilla, joihin oli kuvattu hurjia miehiä ja nuuskivia verikoiria. Siellä täällä riippui keihäitä, jousia ja kilpiä. Suuressa tulipesässä leimusi iloinen roihu, ja pitkin seiniä kulki verhottuja lavitsoita. Keskellä lattiaa seisoi katettu ja runsaasti varustettu pöytä odottamassa päivällisvierasten tuloa. Ei sir Daniel itse eikä hänen puolisonsa ollut läsnä, ja sir Oliverkin, pappi, oli poissa. Samoin Matcham. Dick rupesi käymään levottomaksi. Hän muisteli toverinsa surullista ennustusta ja tuumi itsekseen, olisiko tälle tehty jotain pahaa.
Päivällisen jälkeen hän tapasi emännöitsijä Hatchin, joka kiiruhti lady
Brackleyn luo.
"Emännöitsijä hyvä", hän sanoi, "missä on nuori herra Matcham? Näin teidän saattavan häntä sisään tullessamme tänne."
Vanha nainen nauraa hohotti. "Kylläpä teillä, nuori herra Dick, on terävät silmät päässänne." Ja taas hän nauroi.
"No, mutta missä hän siis on?" Dick uteli.
"Ette milloinkaan enää saa häntä nähdä", nainen vastasi. "Ette milloinkaan, se on varma."