Nyt oli näiden kolmen valkoisen miehen asumus jo tullut näkyviimme; sillä neekeri lasketaan valkoihoiseksi ja samaten kiinalainen! Omituinen käsitys, mutta yleinen näillä saarilla. Se oli laudoista rakennettu maja, eteisenä ränstynyt kuistinpätkä. Puoti oli etupuolella myymäläpöytineen, vaakoineen ja mahdollisimman köyhine kauppavarastoineen: pari laatikkoa säilykelihaa, tynnyri kovaa leipää, muutama pinkka puuvillakankaita, joita ei voinut verrata omiini. Ainoastaan kieltotavara, tuliaseet ja väkijuomat olivat hyvin edustettuina. — Ellei minulla muita kilpailijoita ole, — ajattelin, — niin pitäisipä minun menestyä Falesalla. — Totta tosiaan he kykenivät kilpailemaan kanssani vain yhdessä suhteessa, nimittäin pyssyillä ja rommilla.
Takahuoneessa vanha kapteeni Randall istua kyyhötti lattialla alkuasukasten tapaan, lihavana ja kelmeänä, alastomana vyötäisiä myöten, harmaana kuin mäyrä ja silmät väkijuomista pullistuneina. Hänen ruumiinsa oli harmaiden karvojen ja ryömivien kärpästen peittämä; yksi oli livahtanut hänen silmänurkkaansakin, mutta siitä hän ei piitannut; ja moskiittohyttyset hyrisivät kuin mehiläiset miehen ympärillä. Jokainen puhtautta harrastava ihminen olisi toimittanut tuon elukan heti ulos ja kaivanut hänet maahan. Ja nähdessäni hänet, ajatellessani, että hän oli seitsemänkymmenvuotias, ja muistaessani, että hän kerran oli ohjannut laivaa, poikkeillut maihin siistissä pukimissa, puhunut suurellisesti ravintoloissa ja konsulivirastoissa ja istuskellut klubien verannoilla, ellotti minua niin, että tulin selväksi. Huoneeseen astuessani yritti hän nousta, multa se oli toivotonta; siis kurotti hän minulle sensijaan kätensä ja änkytti jonkunlaisen tervehdyksen.
— Ukko on jokseenkin täysi tänä aamuna, — huomautti Case. — Meillä on ollut täällä kulkutauti; ja kapteeni Randall nauttii katajaviinaa ehkäisylääkkeenä, eikö totta, isäseni?
— En ole eläissäni sellaista yrittänyt! — huudahti kapteeni närkästyneenä. — Minä juon katajan voimaa terveydekseni, herra mikä teidän nimenne onkaan … vain varokeinona.
— Se on oikein, isäseni, — sanoi Case. — Mutta teidän pitää nyt reipastua. Täällä tulee häät… Tämä herra Wiltshire aikoo akoittua.
Vanhus kysyi, kenen kanssa.
— Uman, — vastasi Case.
— Uman! — huudahti kapteeni. — Mihin hän Umaa tarvitsee? Ei suinkaan hän ole tänne tullut terveydekseen? Mitä hiidessä hän Umalla tekee?
— Lopettakaa jo, isäseni, — kehoitti Case. — Ettehän te ole tytön naittaja. Ette tietääkseni ole hänen kumminsa. Herra Wiltshire tietenkin on selvillä omasta halustaan.
Näin sanottuaan pyysi hän minulta anteeksi, että hänen oli mentävä häitä hommaamaan, ja jätti minut yksikseni tuon kurjan raukan kanssa, joka oli hänen liiketoverinsa ja (totta puhuen) hänen nenästä vedettävä narrinsa. Liike ja myymälä kuuluivat molemmat Randallille; Case ja neekeri olivat loisia, jotka elivät hänestä kuin nuo hänen ruumiillaan kuhisevat kärpäset, hänen tietämättänsä mistään. Billy Randallista minulla ei olekaan mitään pahaa sanottavaa, paitsi että hänen näkemisensä tympäisi minua ja tunsin hänen seurassaan kuin painajaisen ahdistusta.