— Hei! — virkahdin minä. — Oletteko paavilainen?
Sen hän halveksien kielsi. — Piintynyt baptisti, — sanoi hän. — Mutta, ystäväiseni, paavilaisillakin on muutamia hyviä meininkejä, ja tämä on yksi niistä. Seuratkaa neuvoani, ja milloin hyvänsä tapaatte Uman tai Fa'avaon tai Vigoursin tai jonkun siitä joukosta, niin seuratkaa pappien esimerkkiä ja tehkää niinkuin minä. Ymmärrättekö? — kysyi hän, toisti merkin ja vilkutti hämärää silmäänsä minulle. — Ei, herra, — puhkesi hän jälleen, — ei täällä ole paavilaisia! — Ja sitte hän pitkän aikaa kestitsi minua uskonnollisilla mielipiteillään.
Varmaankin olin ensi silmäyksellä tenhoutunut Umaan, sillä muutoin olisin totisesti paennut siitä talosta ja rientänyt puhtaaseen ulkoilmaan, puhtaan meren rantaan tai jollekin läheiselle joelle — vaikka kyllä olinkin jätettynä Casen huostaan. Niin, ja sitäpaitsi en konsaan olisi voinut käydä pää pystyssä sillä saarella, jos olisin karannut tytön luota hääiltanani.
Aurinko oli mennyt mailleen, taivas hehkui tulimerenä ja lamppu oli ollut kotvan sytytettynä, kun Case palasi Uman ja neekerin kanssa. Tyttö oli puettu ja hajuvesillä pirskoitettu; hänen hameensa oli hienoa tapa-kudosta, jonka poimut häivähtelivät somemmilta kuin minkään silkin; tumman hunajan väristä paljasta povea verhosi vain puolisen tusinaa siemenistä ja kukista kierrettyä kaulanauhaa; ja korvien taakse hiuksiin oli pistetty tulipunaisia hibiscus-kukkia. Hän osoitti morsiamelle mallikelpoista käytöstä, oli vakava ja hiljainen; ja minua hävetti seisoa hänen vieressään tuossa kurjassa majassa, irvistelevän neekerin edessä. Häpesin, sanon; sillä se koirus oli puettu isoon paperikaulukseen, — kirja, josta hän oli lukevinaan, oli sattumalta käsiin saatu romaanin nide, ja hänen käyttämänsä toimitussanat mainittaviksi sopimattomat. Omaatuntoani vihlaisi meidän liittäessämme kätemme yhteen; ja kun tyttö sai todistuksensa, tunsin kiusausta purkamaan kaupat ja tunnustamaan. Tällainen se asiakirja oli — Case sen kirjoitti nimineen kaikkineen tilikirjasta reväistylle lehdelle:
Täten todistamme, että Uma, Fa'avaon tytär Falesan saarelta, on laittomasti vihitty herra John Wiltshiren kanssa yhdeksi viikoksi ja että herra John Wiltshire on vapaa lähettämään hänet hornaan, milloin mielensä tekee.
John Blackamoar, laivahylkyjen kappalainen.
Rekisteristä jäljentänyt
William T. Randall, kauppakapteeni.
Kaunis paperi pistää tytön käteen ja nähdä piiloitettavan kuin aarteena. Vähemmästäkin mies saattaisi tuntea itsensä kehnoksi. Mutta sellainen oli tapa näillä tienoin, eikä se (kuten itselleni sanoin) laisinkaan ollut meidän valkoihoisten, vaan lähetyssaarnaajamme syy. Jos he olisivat jättäneet alkuasukkaat rauhaan, ei minun olisi ollenkaan tarvinnut turvautua tähän petokseen, vaan olisin ottanut niin monta vaimoa kuin tahdoin ja jättänyt heidät hyvällä omallatunnolla milloin tahansa. Mitä enemmän häpesin, sitä enemmän joudutin lähtöäni; ja kun toivomuksemme täten kävivät yhteen, en ollut huomaavinani liikkeenharjoittajissa tapahtunutta muutosta. Case oli ollut perin innokas pitämään minua luonaan; mutta nyt hän ikäänkuin saavutettuaan tarkoituksensa näkyi yhtä hartaasti toivovan minua pois. Uma, selitti hän, näyttäisi minulle tien talolleni, ja kaikki kolme sanoivat meille huoneessa hyvästi.
Oli jo melkein yö; kylä tuoksusi metsältä ja kukkasilta, mereltä ja paistetuilta leipäpuun hedelmiltä; riutalta kohisi komea aallokko rantaa kohti, ja etäältä tiheiköistä ja majoista kuului aikuisten ja lasten ääniä. Tuntui hyvältä hengittää keuhkoihinsa puhdasta ilmaa; tuntui hyvältä päästyäni kapteenin rehvanasta sensijaan nähdä tämä olento vierelläni. Minusta oli aivan kuin olisi hän ollut joku tyttö kotona Englannissa, ja unohtaen itseni tartuin hänen käteensä. Hänen sormensa kietoutuivat omiini, kuulin hänen hengähtävän syvään ja nopeasti, ja yhtäkkiä nosti hän käteni kasvoilleen, puristaen sitä niitä vasten. — Sinä hyvä! — huudahti hän ja juoksi edelleni ja pysähtyi katsomaan taakseen, hymyillen, — ja juoksi edelleni jälleen, tällä tavoin opastaen minut viidakon syrjitse ja hiljaista polkua kotiini.