»Vähän matkan päässä täältä on pieni Koalisnacoan niminen kylä. Siellä asuu muutamia minun ystäviäni, joiden käsiin voin uskoa henkeni, ja toisia, joista en ole niin varma. Katsos nyt, David. Meidän päistämme luvataan palkinto. Jameskin lupaa niistä palkinnon, ja mitä Campbelleihin tulee, niin he eivät koskaan säästä rahaa, milloin vain on kysymys jonkun Stewartin vahingoittamisesta. Jos asiat toisin olisivat, voisin milloin tahansa mennä Koalisnacoaniin ja uskoa henkeni heidän käsiinsä yhtä helposti kuin ottaa jonkun omiin turviini.»
»Mutta asiain tällä kannalla ollessa?»
»Silloin minä käyn siellä kenenkään näkemättä», vastasi Alan. »Kaikkialla on huonoja, ja mikä pahinta, heikkoja ihmisiä. Pimeän tultua hiivin siis kylään ja asetan tämän tekeleeni John Breck Maccollin ikkunaan. Hän on hyvä ystäväni ja Appinin »bouman».[1]
[1] Boumanneiksi nimitettiin Skotlannissa tilan vuokraajia, jotka ovat ruvenneet isännän kanssa yhtiöön ja jakavat hänen kanssaan maatilan tulot. Suom. muist.
»Aivan kernaasti voit sen tehdä», lausuin. »Mutta jos hän sen löytääkin, niin mitä on hänen siitä ajateltava?»
»Toivon, että hän olisi vähän teräväjärkisempi mies, sillä pelkäänpä pahoin ettei hän paljoakaan siitä käsitä! Mutta näin olen minä ajatellut. Tämä risti vivahtaa vähän arpakapulaan, jonka kiertäminen meidän klaaneissamme merkitsee kokoontumista. Vielä hän ymmärtää aivan hyvin, ettei klaani aio tehdä kapinaa, kun kapula on asetettu ikkunaan ilman minkäänlaista kirjoitusta. Hän tuumii siis: »Klaani ei aio tehdä kapinaa, mutta jotakin tämä merkitsee.» Silloin hän huomaa nappini, joka on ennen ollut Duncan Stewartin, ja ajattelee: »Duncanin poika on kanervikossa ja tarvitsee minua.»
»Saattaa niin käydä», sanoin minä. »Mutta vaikka hän arvaisikin tarkoituksen, on Forthin ja tämän välillä hyvä joukko kanervikkoa.»
»Se on aivan totta», vastasi Alan. »Mutta silloin huomaa John Breck koivun ja männyn lehvät, ja päättää — jos hänellä on vähänkään järkeä, jota minä epäilen — että »Alan piileskelee metsässä, jossa kasvaa sekä koivuja että petäjiä». Sitten hän lisää: »Sellaista metsää ei näillä seuduin ole monessa paikassa», ja tulee luoksemme Corrynakieghiin. Ja jos hän ei tule, niin periköön piru hänet, sama se minulle, sillä silloin ei hän ansaitse edes suolaa velliinsä.»
»Kas vain», sanoin tehden hänestä vähän pilkkaa, »oletpa sinä aika kekseliäs! Mutta eikö sinulle olisi yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle muuan sana?»
»Sepä mainio huomautus, Mr Balfour», hän vastasi tehden vuorostaan minusta pilaa. »Tosiaankin olisi minulle paljon yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle, mutta sen lukeminen olisi John Breckille hankala juttu. Hänen pitäisi ensin käydä koulua pari kolme vuotta ja mahdollisesti väsyisimme me odottamiseen.»