Samana yönä Alan vei arpakapulan kylään ja asetti sen John Breckin ikkunaan. Takaisin tullessaan hän oli levoton, sillä koirat olivat ruvenneet haukkumaan ja ihmisiä juossut asunnoistaan ulos. Luulipa hän kuulleensa aseidenkin kalinaa ja nähneensä yhden punatakin muutamalla ovella. Koko seuraavan päivän oleksimme sentähden metsän reunassa, ja pidimme tarkasti vahtia voidaksemme, jos tulija oli John Breck, ohjata hänet heti luoksemme, tai jos se oli punatakki, hyvissä ajoin paeta.
Puolenpäivän tienoissa huomasimme miehen kiertelevän aukeaa vuorenrinnettä ylös ja varjostaen kädellään silmiään katselevan tullessaan ympärilleen. Heti kun Alan hänet huomasi, vihelsi hän. Mies kääntyi ja tuli jonkun matkaa meitä kohti. Alan vihelsi toisen kerran ja mies tuli lähemmäksi. Sillä tavalla ohjasimme hänet vähitellen luoksemme.
Hän oli ryysyinen, hurjannäköinen, parrakas mies, iältään noin neljänkymmenen vaiheilla, rokonarpien rumentama ja näytti sekä tuhmalta että julmalta. Vaikka hän puhui huonosti ja murteellisesti englanninkieltä, pyysi Alan kuitenkin — seuraten entistä kaunista tapaansa, milloin minä olin läsnä — ettei hän puhuisi geelinkieltä. Mahdollista on, että vieras kieli sai hänet näyttämään vielä hitaammalta kuin hän oikeastaan olikaan; mutta minusta vain näytti, ettei hänellä ollut paljon halua auttaa meitä ja että sekin vähä oli pelosta ja pakosta.
Alan tahtoi häntä viemään sanan Jamesille, mutta »boumanni» ei siitä tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Minä unhotan sen», kirkui hän ja vaati vain kirjettä, muuten hän uhkasi jättää meidät oman onnemme nojaan.
Nyt arvelin Alanin joutuneen ymmälle, sillä kirjoitusneuvoja ei meillä tässä erämaassa ollut. Mutta hän olikin nokkelampi kuin luulinkaan. Hän etsi metsästä sepelkyyhkysen siipikynän, josta sitten muodosti kynän. Mustetta hän laittoi sekoittamalla ruutia veteen, ja repäisten nurkan ranskalaisesta sotilasvaltakirjastaan, jota hän kuletti taskussaan kuin mitäkin hirsipuusta suojelevaa taikakalua, hän istuutui kirjoittamaan seuraavat rivit:
»Rakas sukulaiseni. — Tee hyvin ja lähetä tämän tuojan mukana rahat siihen paikkaan, jonka hänelle olen ilmoittanut.
Sinun uskollinen serkkusi,
A. S.»
Kirjelmän hän uskoi miehelle, joka lupasi kiirehtiä niin paljon kuin suinkin ja läksi kirjeineen laskeutumaan alas kummulta.
Kolme kokonaista päivää oli hän poissa, mutta noin kello viiden aikaan kolmannen päivän illalla kuulimme metsästä vihellyksen, johon Alan vastasi. Heti ilmestyi »boumanni» puron rannalle etsien meitä silmillään oikealta ja vasemmalta. Hän ei ollut nyt niin pahantuulisen näköinen kuin ennen ja epäilemättä hän olikin hyvillään saatuaan niin vaarallisen tehtävänsä loppuun suoritetuksi.
Seudun uutisina hän kertoi, että maa oli täynnä punatakkeja, että aseita oli löydetty ja ihmisiä sentähden saatettu joka päivä onnettomuuteen, että James ja hänen palvelijansa oli, rikokseen osallisuudesta epäiltyinä, pistetty Fort Williamin vankilaan. Kaikille suunnille tuntui ilmoitellun, että Alan Breck oli ampuja, ja hänestä ja minusta oli levitetty julistus, jossa luvattiin meistä sadan punnan palkinto.