Puut olivat imeytyneet kiinni rinteeseen kuin merimiehet laivan mastotouveihin ja niiden rungot muodostivat luonnolliset portaiden kaidepuut, joiden avulla nyt kiipesimme ylöspäin.
Aivan vuoren huipulta, äsken mainitsemani pystyseinäisen kallion juurelta löysimme tuon kummallisen ihmisasunnon, joka näillä seuduin tunnettiin »Clunyn häkin» nimellä. Useiden puiden rungot oli taivutettu ristiin, välit vahvistettu seipäillä ja maa tämän rintavarustuksen takana tasoitettu lattiaksi. Muuan rinteellä kasvava puu muodosti elävän kurkihirren. Seinät olivat oksista ja sammalella peitetyt. Koko kyhäys vivahti muodoltaan munaan ja se puoleksi riippui puoleksi seisoi tällä sankan metsän peittämällä jyrkänteellä, kuin ampiaispesä viheriässä orapihlajassa.
Kojun sisään mahtui jotenkin mukavasti viisi tai kuusi henkeä. Kallion kielekettä käytettiin tulisijana ja kun savu tuli nousemaan pitkin kallionseinämää ja oli väriltään tämän kanssa melkein yhtäläinen, ei sitä alhaalta voinut huomata.
Tämä oli vain yksi Clunyn piilopaikoista. Hänellä oli vielä näillä seuduin luolia ja maanalaisia komeroita asumapaikkoina, ja seuraten vakoojiensa tiedonantoja muutti hän paikasta toiseen sen mukaan kuin sotamiehet joko tulivat lähemmäksi tai vetäytyivät kauemmaksi. Tällaista elämää eläen ja klaaninsa huolenpidon avulla ei hän ainoastaan ollut turvassa, samalla kuin moni muu oli pakotettu pakenemaan tai joutui kiinni ja tuli surmatuksi, vaan eleli täällä vielä viisi tai kuusi vuotta ja ainoastaan ylipäällikkönsä nimenomaisesta käskystä muutti lopulta Ranskaan. Siellä hän pian kuoli, ja niin kummalliselta kuin se tuntuukin, kaipasi hän siellä ollessaan »häkkiänsä» Ben Alderilla.
Tullessamme ovelle hän istui takkakallion ääressä tarkastellen palvelijansa keittohommia. Pukuna oli hänellä vain korviin asti vedetty, vyötäisiltä kiinni köytetty yönuttu. Aikansa kuluksi hän imeksi rumaa piipunnysää. Siitä huolimatta hän käyttäytyi kuin kuningas, ja hauskaa oli nähdä hänen nousevan ylös istuimeltaan tervehtiäkseen meitä.
»No, Mr Stewart, käykää sisään, sir!» lausui hän, »ja tuokaa mukananne ystävännekin, vaikka en vielä hänen nimeänsäkään tiedä.»
»Kuinkas te voitte, Cluny?» sanoi Alan. »Toivoakseni mainiosti, sir.
Olen ylpeä tavatessani teidät ja saadessani esittää teille ystäväni,
Shawsin herran, Mr David Balfourin.»
Kahden kesken ollessamme ei Alan koskaan lausunut arvonimeäni muuten kuin ivaten, mutta vieraiden läsnäollessa hän lasketteli sen kuin kuuluttaja.
»Käykää sisään molemmat», kehoitti Cluny. »Lausun teidät tervetulleiksi talooni, joka kyllä on ruma ja alkuperäinen hökkeli, mutta jossa eräs kuninkaallinen henkilö on käynyt luonani. Mr Stewart, te arvaatte epäilemättä ketä tarkoitan. Nyt otamme ryypyn sen tapauksen kunniaksi, ja niin pian kuin tämä minun kömpelökätinen mieheni on saanut lihapalat paistetuksi, syömme päivällisen ja otamme sitten kortit esille kuin kunnonmiehet ainakin. Minun elämäni on vähän yksitoikkoista», jatkoi hän kaataessaan paloviinaa laseihin. »Harvoin minun luonani käy vieraita. Istun vain täällä peukaloitani punoen ja muistelen tuota mennyttä, mainehikasta päivää ja odotan toista mainehikkaampaa, jonka me kaikki toivomme pian koittavan. Juokaamme nyt maljat toivoen, että Stuartit pääsevät jälleen valtaistuimelle!»
Kaikki kilistimme laseja ja joimme. Varmaa on, etten toivottanut Yrjö kuninkaalle mitään pahaa, ja jos hän itse omassa persoonassaan olisi ollut saapuvilla, olisi hän kai tehnyt samoin kuin minäkin. Heti ryypyn otettuani tunsin itseni paljon paremmaksi, ja kykenin seuraamaan toisten hommia ja kuuntelemaan puhelua. Järkeni taisi kyllä vielä olla vähän hämärä, mutta minua ei enää vaivannut entinen aiheeton pelko ja synkkämielisyys.