Paikka oli todellakin kummallinen, ja kummallinen oli isäntämmekin. Pitkänä piileskelemis-aikanaan oli Clunyyn juurtunut kaikki pinttyneet tavat, jotka vanhoissa piioissa tavallisesti tapaa. Hänellä oli erityinen paikkansa, jossa ei saanut istua kukaan muu kuin hän. »Häkki» oli määrätyllä tavalla järjestetty, eikä kukaan saanut siinä pienintäkään muutosta tehdä. Keittohommat olivat hänen mielitehtäviään, ja meitä tervehtiessäänkin hän piti koko ajan syrjäsilmällä paistista huolta.
Myöhemmin kävi selville, että hän toisinaan kävi tervehtimässä vaimoaan tai kävi tämä taikka joku läheisimmistä ystävistä Clunyä yön peitossa katsomassa. Muuten hän eleli enimmäkseen yksikseen ja seurusteli muiden kanssa ainoastaan vahtimiestensä ja käskyläistensä kautta, jotka palvelivat häntä »häkissä». Aamulla tuli ensiksi eräs heistä, parturi, ajamaan häneltä partaa ja kertoi hänelle seudun kuulumiset, joille hän oli tavattoman ahnas. Isännän kysymyksistä ei tahtonut ollenkaan tulla loppua ja niitä sateli tiheään kuin lapsen suusta. Joillekuille vastauksille hän saattoi nauraa aivan säädyttömästi ja vielä kauan aikaa parturin mentyäkin hän voi purskahtaa nauruun niitä muistaessaan.
Kaikki hänen kysymyksensä olivat kumminkin asiallisia, sillä vaikka hän olikin näin erillään muusta maailmasta ja häneltä kuten muiltakin Skotlannin tilanomistajilta oli parlamentin päätöksen mukaan joku aika sitten riistetty lain suoja, piti hän vielä klaanissaan isällistä kuria. Riidat jätettiin hänen ratkaistavikseen, ja nekin hänen alustalaisistaan, jotka virallisesta tuomioistuimesta eivät olisi vähääkään välittäneet, jättivät kostotuumansa toimeenpanematta ja maksoivat kiltisti sakot, joihin tämä rikokselliseksi tuomittu ja lainsuojaton mies heidät langetti. Milloin hän oli suutuksissaan, joka kylläkin usein sattui, jakeli hän määräyksiään ja rangaistusuhkauksiaan kuin kuningas, ja silloin poistuivat sananviejät hänen luotaan vavisten ja nöyrästi kumarrellen kuin lapset vihastuneen isän edestä. Sisään tullessaan hän tervehti heitä kaikkia juhlallisesti kättä antaen ja molemmat veivät sitten sotilaan tavoin käden hatun laitaan. Minulla oli siis nyt mainio tilaisuus nähdä yhteiskunnallista elämää ylämaalaisessa klaanissa. Klaanin päällikkö oli vielä tässä tapauksessa lainsuojaton ja pakolainen, ja hänen tiluksensa olivat valloitetut ja sotamiehiä kuljeksi joka suunnalla häntä etsimässä, toisinaan tuskin peninkulmankaan päässä hänen piilopaikastaan. Ja tämän lisäksi olisi vielä vähäpätöisinkin näistä parrakkaista miehistä, joita hän torui ja uhkaili, voinut ansaita suuret summat ilmiantamalla hänet.
Tänä ensimäisenä päivänä, jonka hänen luonaan vietimme, puristi Cluny omakätisesti lihapaistiin, heti kun se oli valmista, sitroonanmehua — hänellä näet oli runsaasti ylellisyystavaroitakin — ja pyysi sitten meitä käymään ruokaan käsiksi.
»Tämä», selitti hän lihapaistia tarkoittaen, »on samanlaista kuin se, mitä tarjosin Hänen Kuninkaalliselle Korkeudelleen juuri tässä huoneessa. Sitroonanmehua ei siinä kumminkaan ollut, sillä siihen aikaan olimme iloisia kunhan vain saimme ruokaa, olipa siinä sitten mausteita tai ei. Totta tosiaan, maassani oli silloin, vuonna neljäkymmentäkuusi, enemmän rakuunoita kuin sitroonia.»
En tiedä lieneekö paisti todellakin ollut niin erinomaista. Mutta sydäntäni etoi sitä nähdessäni, enkä voinut syödä kuin hiukan. Koko ajan Cluny jutteli meille prinssi Kaarlen käynnistä »häkissä», ja kertoi keskustelut sanasta sanaan ja nousi ylös pöydän äärestä näyttääkseen missä he olivat seisoneet. Hänen puheistaan päätin prinssin olevan kohteliaan ja vilkkaan pojan, kuten sivistyneen kuningassuvun jäsenen tulikin olla, mutta aivan yhtä viisaalta kuin Salomo ei hän tuntunut. Minulle selvisi vielä, että hän »häkissä» oleskellessaan oli usein juovuksissa. Tuo hänen vikansa, joka hänestä sittemmin teki sellaisen hylkiön, oli jo silloin esiintynyt.
Heti kun olimme päässeet ruualta, veti Cluny esiin vanhan, paljon käytetyn ja rasvaisen korttipakan, sellaisen, joita näkee huonossa ravintolassa, ja hänen silmänsä kirkastuivat hänen ehdottaessaan että rupeaisimme pelaamaan.
Korttipeli oli yksi niitä huvituksia, joita minua oli pienestä pahasta opetettu pitämään huonoina, sillä isäni ei katsonut sopivan kristitylle eikä kunnonmiehelle panna pelipöydällä yhdelle heitolle alttiiksi oma omaisuutensa ja onkia itselleen toisen rahoja. Olisin kyllä nyt voinut syyttää köyhyyttäni, joka olisi ollut tarpeeksi pätevä puolustus, mutta minä arvelin tarvittavan siihen vielä todistuksia. Taisin karahtaa punaiseksi kasvoiltani, mutta sanoin kuitenkin häikäilemättä, ettei minua haluttanut ollenkaan olla toisten tuomarina, mutta että minä omasta puolestani luulin korttipelissä tehtävän vääryyttä.
Cluny keskeytti korttien sekaamisen.
»Mitä hittoa tämä on?» huudahti hän. »Mitä whigimäistä, röyhkeää puhetta tämä on, ja vielä Cluny Macphersonin talossa?»