»Minä voin taata Mr Balfourin», lausui Alan. »Hän on kunniallinen, mutta kiivasluontoinen mies, ja minä pyydän teitä huomaamaan kuka sen sanoo. Minä kannan kuninkaan nimeä», jatkoi hän hattuansa kohottaen, »ja minä ja jokainen, jolle minä ystävän nimen annan, kelpaa seuraksi kenelle tahansa. Mutta toverini on väsyksissä ja tarvitsee lepoa. Jos hänellä ei olekaan halua kortinlyöntiin, ei se suinkaan estä teitä ja minua ryhtymästä siihen. Ja minä olen sekä halukas että valmis tulemaan mukaan mihin peliin vain haluatte.»
»Tietäkää, sir», vastasi Cluny, »että tässä minun talopahassani saa jokainen noudattaa omia tapojaan. Vaikka ystävänne haluaisi seistä päälaellaan, on hän sittenkin tervetullut. Mutta jos hän tai te tai kuka tahansa ei ole täällä tyytyväinen, en kursaile vähääkään, vaan talutan hänet ovesta ulos.»
Minä en ollenkaan tahtonut, että nuo kaksi ystävystä olisivat riitaantuneet minun tähteni.
»Sir», lausuin sentähden, »olen hyvin väsynyt, kuten Alan jo sanoi, ja kun teilläkin on omia poikia, ilmoitan teille painavammankin syyn: minua estää isälleni antamani lupaus.»
»Elkää sanoko enempää, elkää sanoko enempää», keskeytti Cluny ja viittasi minulle »häkin» nurkkaan kanervista laitettua vuodetta. Siitä huolimatta hän ei ollut minuun tyytyväinen, katseli minua vain kierosilmin muristen itsekseen. Tunnustaa täytyykin, että minun epäilykseni ja sanat, joilla ne lausuin ilmi, maistuivat vähän liittolaiselta[1], eivätkä olleet vähääkään paikallaan raakojen ylämaalais-jakobiittien parissa.
[1] Tarkoitetaan liittoa, jonka Skotlannin parlamentti v. 1643 teki ominpäinsä Englannin parlamentin kanssa paavilais-papillista puoluetta vastaan. Suom. muist.
Paloviina ja liha alkoivat minua nyt kummallisella tavalla painostaa ja tuskin olin asettunut vuoteelle, kun vaivuin jonkunlaiseen horrostilaan, jota kesti melkein koko sen ajan minkä »häkissä» vietin. Toisinaan olin täydellisesti valveilla ja käsitin kaikki mitä ympärilläni tapahtui, toisinaan vain kuulin puhetta tai miesten kuorsaamista, ja seinällä riippuvat tarttaanit näyttivät minusta vuorotellen pienenevän ja suurenevan, kuin takkavalkean kattoon heittämät varjot. Joskus taisin puhella ja parahtaa itsekseni, sillä muistan vähän väliä hämmästyksekseni huomanneeni, että minulle vastattiin. Kumminkaan ei minua tuntunut painajainenkaan vaivaavan, vaan ainoastaan tavallinen synkkä ja itsepäinen pelontunne. Pelkäsin hökkeliä, jossa olin, vuodetta, jolla makasin, seinällä riippuvia tarttaaneja, ääniä, tulta ja itseäni.
Parturi, joka samalla oli lääkäri, kutsuttiin luokseni, mutta kun hän puhui geelinkieltä, en ymmärtänyt hänen lausuntoaan, ja olin liian sairas pyytääkseni selitystä. Tunsin vain voivani pahoin ja muusta en välittänyt.
Tässä surkeassa tilassa maatessani en kiinnittänyt huomiotani juuri mihinkään. Alan ja Cluny viettivät enimmät ajat korttien ääressä. Alan taisi alussa voittaa, sillä minä muistan istumaan noustessani nähneeni heidän olleen kiihkeässä pelin touhussa ja pöydällä suuren kasan kiiltävää kultaa. Siinä saattoi olla rahaa noin kuudenkymmenen tai sadan guinean vaiheilla. Tuntui kummalliselta, kun näki niin suuren omaisuuden tällaisessa kallion kylkeen kyhätyssä, puiden oksista palmikoidussa hökkelissä. Ja erittäinkin Alanille se oli uhkapeliä, hänellä kun ei ollut turvana muuta kuin viheriä kukkaro ja viiden punnan omaisuus.
Onni näytti kääntyvän toisena päivänä. Puolenpäivän aikaan herätettiin minut tavallisuuden mukaan suurukselle. Entiseen tapaani kieltäydyin syömästä ja minulle annettiin viinaryyppy, johon oli sekoitettu jotain parturin määräämää katkeraa ainetta. Aurinko paistoi »häkin» avoimesta ovesta sisään ja sen valo häikäisi ja kiusasi minua. Cluny istui pöydän ääressä korttipakka kädessään. Alan seisoi vuoteeni yli kumartuneena ja hänen kasvonsa olivat aivan silmieni edessä. Kuumeen rasittama kun olin, näyttivät ne minusta kamalan suurilta.