Hän pyysi minulta rahojani lainaksi.
»Mitä varten?» kysyin.
»Lainaksi vain», vastasi hän.
»Mutta minkä vuoksi?» toistin. »Minä en käsitä.»
»Joutavia, David», vastasi Alan, »sinäkö et uskoisi minulle lainaa?»
Minun olisi pitänyt ajatella, olinko täysissä järjissäni. Mutta silloin en muusta piitannut, kunhan vain sain hänen kasvonsa pois silmieni edestä, ja niin annoin hänelle rahani.
Kolmannen päivän aamuna, oltuamme »häkissä» neljäkymmentä kahdeksan tuntia, heräsin tuntien itseni hyvin virkistyneeksi. Heikko ja väsynyt kyllä vielä olin, mutta nyt näin asiat oikeassa valossa, ja huomasin niillä lepäävän arkipäiväisen leiman. Tunsin ruokahalua ja mieleni teki nousta omasta tahdostani vuoteeltani. Heti aamiaisen syötyämme menin ulos ja istuuduin metsän reunaan. Päivä oli harmaa ja ilma vilpoinen ja miellyttävä. Koko aamun istuin siinä unelmieni helmassa. Ainoastaan Clunyn vakoojat ja palvelijat, jotka kulkivat edestakaisin tuoden ruokavaroja ja tietoja, häiritsivät minua. Rannikko oli näet nyt sotamiehistä vapaa, ja Cluny piti yhteyttä ulkomaailman kanssa melkein julkisesti.
Sisään palatessani puhuttelivat Alan ja Cluny muuatta palvelijaa.
Viimemainittu kääntyi minuun päin ja sanoi jotain geelinkielellä.
»Minä en osaa geelinkieltä», huomautin.
Korttijutun jälkeen oli kaikki, mitä sanoin, Clunylle kiusallista.