»Hän on kovin nuori sellaisia rasituksia kestämään», lausui tyttö.
»Liian nuori», tuumi Alan kääntyneenä selin häneen.
»Hänen olisi parempi ratsastaa, arveli tyttö.
»Mutta mistä minä hänelle hevosen hankin», ärähti Alan pyörähtäen taas kiukkuisesti tyttöön päin. »Pitäisikö minun mielestäsi varastaa se?»
Pelkäsin, että tyttö tällaisesta raa'asta käytöksestä närkästyneenä olisi mennyt matkaansa, ja hetkeksi hän jäikin äänettömäksi. Mutta toverini tiesi, mitä teki, sillä vaikka hän muutamissa suhteissa olikin teeskentelemätön, osasi hän tällaisissa asioissa petkuttaa tavattomasti.
»Huomaan sanomattakin», lausui tyttö viimein, »— te kuulutte herrassäätyyn.»
»Ja jos otaksutaan niin olevan asian laidan?» lausui Alan, tästä lapsellisen suorasta selityksestä vähän leppyneenä — vasten tahtoaan luullakseni. »Oletko koskaan kuullut, että yksistään ylhäissukuisuudesta taskut täyttyvät?»
Tyttö huokasi, aivan kuin olisi hän itse ollut suurisukuinen, mutta perinnöttömäksi tuomittu nainen. »En», vastasi hän. »Se on totta.»
Osa, jota minun oli näyteltävä, kiusasi minua, ja koko ajan olin istunut äänettömänä tuntien vuoroin häpeää, vuoroin naurunhalua. Mutta nyt en jaksanut enempää, vaan pyysin Alania jättämään minut rauhaan, kun olin jo muka parempi. Sanat tahtoivat takertua kurkkuuni, sillä minä vihasin valehtelemista. Mutta änkyttämiseni oli vain eduksi. Tyttö näet piti käheää ääntäni sairauden ja puutteen seurauksena.
»Eikö hänellä ole yhtään ystävää?» kysyi hän sääliväisesti.