»On hänellä ystäviä», vastasi Alan, »kun vain saisimme heidät käsiimme — ja rikkaita ystäviä, vuoteita, joissa voisi nukkua, ruokaa yllin kyllin, lääkäreitä, jotka hoitaisivat häntä — ja kuitenkin täytyy hänen kahlata täällä liassa ja loassa ja maata kanervikossa kuin minkäkin kerjäläisen.»
»Mutta miksi?» kysyi tyttö.
»Siihen en voi vaaratta vastata, neitiseni», vastasi Alan, »mutta sen sijaan saatan sinulle viheltää pienen laulunpätkän.» Niin sanoen kumartui hän pöydän yli ja vihelsi tytölle erittäin sulavasti muutamia säkeitä laulusta. »Kaarle on mun lemmittyin.»[1]
[1] Jakobiittien laulu. Suom. muist.
»Hiljaa!» kuiskasi tyttö vilkaisten olkansa yli oveen päin.
»Siinä syy», lausui Alan.
»Ja noin nuori!» huudahti tyttö.
»Kyllin vanha tähän näin — —», vastasi Alan ja pyyhkäisi etusormellaan niskaansa tarkoittaen, että olin kyllin vanha menettääkseni pääni.
»Se olisi hyvin häpeällistä», huudahti tyttö sävähtäen punaiseksi.
»Niin on kuitenkin käyvä», lausui Alan, »jos vain emme yrityksessämme onnistu.»