Tyttö pyörähti, nämä sanat kuultuaan, ympäri ja meni matkaansa jättäen meidät kahdenkesken. Alan oli erittäin iloisella tuulella, kun aikeemme näytti onnistuvan, mutta minä olin närkästyksissäni siitä, että minua oli nimitetty jakobiitiksi ja kohdeltu kuin lasta.
»Alan», huudahdin, »minä en jaksa enää jatkaa tätä peliä.»
»Sinun täytyy, David», vastasi Alan. »Jos nyt teet tenän, voit kyllä pelastaa leikistä oman nahkasi, mutta Alan Breck on mennyttä miestä.»
Se oli totta puhetta, enkä voinut muuta kuin itsekin valitella kohtalon kovuutta, mutta valitukseni hyödytti Alanin tuumaa. Sen näet kuuli tyttö, joka nyt kiirehti sisään tuoden lautasellisen makkaroita ja pullon voimakasta olutta.
»Poika parka!» lausui hän ja asetettuaan ruuan eteemme hän tuli luokseni ja kosketti ystävällisesti olkapäätäni aivan kuin tahtoen siten pyytää minua rohkaisemaan mieltäni. Sitten hän pyysi meitä käymään ruokiin käsiksi, maksusta ei nyt tulisi kysymystä. Ravintola oli hänen, tai oikeammin hänen isänsä, joka täksi päiväksi oli matkustanut Pittencrieffiin. Toista käskyä emme odottaneet, sillä leipä ja juusto eivät juuri sanottavasti vatsaa täytä, ja makkarat lemusivat erinomaisen hyvälle. Meidän syödessämme tyttö seisoi lähimmän pöydän ääressä, tuijottaen eteensä, miettiväisenä rypistellen itsekseen kulmakarvojaan, ja hypistellen esiliinansa nauhaa käsiensä välissä.
»Minun mielestäni te olette liian kerkeäkielinen», lausui hän viimein
Alanille.
»Mutta huomaa, että minä tiedän kelle puhun», vastasi Alan.
»Niin, en minä voisi teitä pettää — jos sitä tarkoittanette.»
»Sitä minäkin, et sinä ole sellainen ihminen», tuumi Alan. »Mutta sen sijaan sinä voisit auttaa meitä.»
»En minä voi», vastasi hän päätään puistaen. »Ei, en minä voi.»