»Mutta jos voisit?»
Tyttö ei vastannut mitään.
»Kuule nyt, neitiseni», lausui Alan. »Venheitä täällä kyllä on, sillä tullessani kaupunkiin näin niitä kaksittainkin rannalla. Jos nyt saisimme venheen kulkeaksemme yön peitossa Lothianiin ja luotettavan, vaiteliaan miehen, joka toisi sen takaisin ja pitäisi matkansa omana tietonaan, olisi kahden ihmisen henki pelastettu — minun kaiken todennäköisyyden mukaan — hänen aivan varmaan. Jos emme venhettä saa, on kolme shillinkiä ainoana turvanamme koko avarassa maailmassa ja mihin silloin osaamme, ja mitä silloin teemme? Eikö hirsipuu ole silloin varma kohtalomme. Siinä kuulette peittelemättömän totuuden. Täytyykö meidän lähteä ilman venhettä, tyttöseni? Nukkuisitko sinä lämpimässä vuoteessa ja ajattelisit meitä tuulen ulvoessa uunin piipussa ja sateen räiskiessä kattoa vasten? Söisitkö sinä kaikessa rauhassa loimuavan takkavalkean ääressä ja ajattelisit tätä sairasta poika raukkaa, joka saa liejussa viruen viluissaan ja nälissään pureskella sormiaan? Olipa hän sairas tai terve, täytyy hänen aina vain samota eteenpäin, kuolemankielissäkin hänen on pakko lakkaamatta raastaa itseään sateessa pitkät matkat, ja kun hän jossain kylmällä kivikasalla vetää viimeisen hengenvetonsa, ei hänen kuolinvuoteensa ääressä ole ketään muita ystäviä kuin minä ja Jumala.»
Tämän vetoamisen huomasin saattavan tytön epätietoiseksi. Hän olisi tahtonut auttaa meitä, mutta pelkäsi, että hän mahdollisesti tulisi siten auttamaan pahantekijöitä. Päätin nyt minäkin sekaantua asiaan ja hälventää hänen epäilyksiään tosiseikoilla.
»Oletko kuullut mainittavan Ferryn Mr Rankeillorista?» kysyin.
»Asianajaja Rankeilloristako?» lausui hän. »Olen kyllä.»
»No niin», jatkoin. »Hänen luokseen on minulla matka. Siitä voit päättää olenko pahantekijä. Ja voinpa sanoa sinulle enemmänkin. Vaikka pahan erehdyksen takia henkeni tosiaankin on vaarassa, ei Yrjö kuninkaalla ole koko Skotlannissa uskollisempaa ystävää kuin minä.»
Hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta Alanin synkkenivät.
»Enempää en tarvitse tietää», lausui hän. »Mr Rankeillor on tunnettu mies.» Ja hän pyysi meitä lopettamaan ateriamme, poistumaan kylästä niin pian kuin mahdollista, ja piilottautumaan rannalle metsikköön. »Luottakaa minuun», vakuutti hän. »Minä keksin kyllä jonkun keinon saadakseni teidät lahden yli.»
Toivomme oli nyt täytetty ja kiitollisina puristimme hänen kättään. Kiireesti teimme lopun makkaroista ja poistuimme Limekilnsistä metsikköön. Se oli aivan vähäpätöinen puistikko, lieneekö siinä kaikkiaan ollut parisenkymmentä seljaa ja orapihlajaa ja muutamia saarnipuita, jotka nekin olivat niin hienoja ettemme voineet mennä ohikulkijoilta piiloon niiden taakse. Siellä täytyi meidän kumminkin nyt maata ja nauttia parhaamme mukaan herttaisesta, lämpimästä säästä ja hyvistä pelastuksen toiveista, ja miettiä tarkemmin miten meidän nyt oli menetteleminen.