»David», lausui hän, »— en näet jaksa pitää mielessäni tuota sinun kartanoasi ja siksi uskallan kutsua sinua ainoastaan Davidiksi — tämä ovi on avoimena tärkein puolustuspaikkamme.»
»Vielä parempi se olisi suljettuna», huomautin.
»Ei ollenkaan, David», lausui hän. »Huomaa, että minulla on silmät ainoastaan yhdelle suunnalle, ja niin kauan kuin tuo ovi on auki ja minulla kasvot sinnepäin, on suurin osa vastustajiani edessäni, jossa minä toivoisin niiden aina olevan.»
Puistellen päätään ja tuumien, ettei hän ikimaailmassa ollut kurjempia aseita nähnyt, hän antoi minulle seinältä miekan, joita siellä pyssyjen joukossa oli muutamia. Sitten hän asetti minut istumaan pöydän ääreen ja antoi minulle ruutisarven, pussillisen kuulia ja kaikki pistoolit, jotka hän käski minun lataamaan.
»Se on parempaa työskentelyä», sanoi hän, »jalosukuiselle herrasmiehelle kuin kaaputtaa lautasia ja kantaa ryyppyjä tervaisille merimiehille.»
Sen sanottuaan hän asettui keskelle lattiaa, päin oveen, paljasti suuren miekkansa ja teki sillä muutamia liikkeitä tutustuakseen huoneeseen, jossa hänen oli sitä käytettävä.
»Minun täytyy vain pistää eteenpäin», sanoi hän päätään pudistaen, »ja se on hyvin ikävä seikka. Siten ei ole paljon hyötyä miekkailutaidostani, joka nyt on ainoa pelastuksemme. Ala nyt sinä ladata pistooleja ja pane mieleesi mitä sanon.»
Lupasin olla tarkkaavainen. Rintaani ahdisti, suutani kuivasi ja silmiäni hämärsi. Ajatellessani sitä mieskarjaa, joka pian oli hyökkäävä päällemme, menin aivan sekaisin, ja prikin laitoja vasten loiskivat aallot, joihin ruumiini arvelin varhain huomenaamuna heitettävän, tekivät minuun kummallisen vaikutuksen.
»Ensiksikin», sanoi Alan, »kuinka monta meillä on vastassamme?»
Laskin heidät, mutta ajatukseni olivat niin sekaisin, että sain heidän lukunsa melkein kaksinkertaiseksi ja vastasin: »Viisitoista.»