Alan vihelsi.
»No niin», sanoi hän, »sille ei mitään mahda. Kuule vain nyt mitä sanon. Tästä ovesta, jossa päätaistelun luulen syntyvän, pidän minä huolen. Sinulla ei siinä ole mitään tekemistä. Muista vain ettet ammu tänne päin, vaikka minä joutuisinkin alakynteen, sillä ennemmin soisin kymmenen vihollista uhkaavan minua etupuolelta kuin sinunlaisen ystävän ampua paukuttelevan selkäni takana.»
Tunnustin, etten todellakaan ollut mikään mainio ampuja.
»Se oli rohkeasti sanottu», huudahti hän hyvin hämmästyneenä avomielisyydestäni. »Monella kunnon miehellä ei olisi päätä puhua noin suoraan!»
»Mutta, sir», huomautin, »takanasi on toinen ovi, jonka he ehkä murtavat.»
»Aivan niin», sanoi hän, »siinä onkin sinun osasi. Heti kuin olet ladannut pistoolit, tulee sinun kiivetä tuolle lavitsalle, josta käsin voit helposti vahtia ikkunassa, ja jos he rupeavat käymään käsiksi oveen, täytyy sinun ampua. Mutta siinä ei ole kaikki. Opetetaanpa sinua vähän sotilaaksi, David. Mitä muuta tulee sinun vartioida?»
»Kyllähän tuota kattoikkunaa», vastasin, »mutta silloin pitäisi minulla olla silmät takanakin, jotta voisin pitää molemmista huolta. Vahtiessani näet toista, olen selin toiseen.»
»Se on totinen tosi», sanoi Alan. »Mutta eikö sinulla ole korvia?»
»Varmemmasti onkin!» huudahdin. »Täytyyhän minun kuulla, jos lasit särjetään.»
»Näkyy sinussa olevan hiukan järjen kipinääkin», lausui Alan leikillisesti.