10 LUKU.
Taistelu kansihytissä.
Mutta nyt oli lepoaikamme lopussa. Kannella olijat olivat odottaneet minua ikäväkseen asti, ja tuskin oli Alan lausunut viimeiset sanansa, kun kapteenin kasvot ilmestyivät avonaiseen oveen.
»Seis!» karjaisi Alan, ojentaen miekkansa häntä kohti.
Kapteeni pysähtyikin, mutta ei väistynyt askeltakaan.
»Miekka kädessä?» sanoi hän. »Onpa tämä kummallinen palkinto vieraanvaraisuudesta.»
»Ymmärrättekö?» lausui Alan. »Minä olen kuninkaallinen henkilö; minä kannan kuninkaan nimeä. Minun asemerkkini on tammi. Näettekö miekkaani? Se on katkonut kaulat useammalta whigamorelta kuin teillä on varpaita jaloissanne. Kutsukaa roskajoukkonne taaksenne, sir, ja käykää päälle. Kuta pikemmin taistelu alkaa, sitä sukkelammin tunnette tämän teräksen tunkeutuvan sisälmyksiinne.»
Kapteeni ei vastannut mitään Alanille, vaan heitti minuun vihasta säihkyvän silmäyksen. »David», sanoi hän, »tätä minä en unhota.» Hänen sanansa viilsivät ilkeästi sydäntäni.
Samassa hän hävisi ovelta.
»Katso nyt päätäsi», sanoi Alan, »sillä kohta alkaa leikki.»