Alan otti vasempaan käteensä tikarin siltä varalta, että joku pääsisi pujahtamaan hänen miekkansa alitse. Minä puolestani kiipesin raskain sydämin lavitsalleni syli täynnä pistooleja ja avasin ikkunan, jossa minun oli vahdittava. Ainoastaan pientä osaa kannesta saatoin pitää silmällä, mutta siinä olikin tarpeeksi. Meri oli laannut aaltoilemasta eikä tuulen henkäyskään liikutellut purjeita. Laivalla vallitsi siten syvä hiljaisuus, jonka kestäessä minä olin selvään kuulevinani puhelun hyminää. Hetken kuluttua kuulin teräksen rämähtävän kantta vasten. Siitä arvasin, että nyt jaettiin siellä miekkoja, ja että joku oli pudottanut aseensa kannelle. Sitten oli taas kaikki hiljaa.
En tiedä, lienenkö ollut peloissani, mutta sydämeni tykytti kuin linnun, yhtä tiheään ja yhtä lyhyeen. Silmieni eteen laskeusi verho, jonka vähän väliä karkoitin, mutta joka yhä uudelleen ilmestyi. Toivoa ei minulla ollut nimeksikään. Mieltäni murjoi synkkä epätoivo ja jonkinlainen viha maailmaa kohtaan, ja sen tähden tahdoin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista. Muistan koettaneeni rukoilla; mutta kiihottunut mielentilani ei antanut minulle aikaa ajatella sanoja. Toivoin vain että tappelu alkaisi ja kaikki olisi ohi.
Äkkiä se alkoikin. Ensin jalkojen töminää ja miesten mölinää, sitten
Alanin riemuhuuto, aseiden kalsketta ja jonkun haavoittuneen parahdus.
Vilkaisin taakseni olkani yli ja näin Mr Shuanin mittelevän ovella
miekkoja Alanin kanssa.
»Hän se juuri murhasi pojan!» huusin.
»Pidä huolta ikkunastasi», vastasi Alan: ja kääntyessäni paikalleni näin hänen lävistävän miekallaan perämiehen.
Olikin jo aika huolehtia tehtävästäni, sillä tuskin olin kääntänyt kasvoni takaisin ikkunaan päin, kun viisi miestä muurin-murtajan sijasta vara-raakapuu käsissään, juoksi ohitseni ja asettui asentoon murtaakseen oven. Pistoolia en ollut vielä koskaan lauaissut, harvoin kivääriäkään, sitä vähemmin ihmisolentoa kohti. Mutta nyt tai ei koskaan: ja juuri kun he heilauttivat raakapuuta, karjaisin minä: »Tuossa on teille!» ja ammuin heidän keskelleen.
Luultavasti laukaus osui, koska eräs heistä parahti ja horjahti askeleen taaksepäin. Muut hyökkääjistä pysähtyivät hämmästyneinä. Mutta minä en antanut heille aikaa miettimiseen, vaan ammuin toisen kuulan heidän päittensä yli. Kolmannella laukauksellani, joka sattui yhtä huonosti kuin toinenkin, he heittivät raakapuun käsistään ja juoksivat pois.
Nyt katselin taas ympärilleni kansihytissä. Se oli aivan täynnä ruudinsavua ja korvani tuntuivat menneen rikki paukauksista. Mutta siellä seisoi Alan kuten äskenkin; siinä vain oli eroa, että hänen miekkansa oli veressä kahvaa myöten, ja itse hän näytti niin voitonriemua säteilevältä ja seisoi niin uhkeassa asennossa, kuin olisi hän ollut aivan voittamaton. Aivan hänen edessään lattialla oli Mr Shuan kontallaan. Verta pulppusi hänen suustaan, ja kauhistuttava ilme kalmankalpeilla kasvoillaan hän vajosi hitaasti yhä alemmaksi. Juuri siinä minun katsellessani tarttui muuan takana seisovista häntä kantapäihin ja laahasi hänen ruumiinsa ulos kansihytistä. Luullakseni hän heitti silloin henkensä.
»Siinä on teille yksi whigejänne!» huudahti Alan ja kysyi sitten kääntyen minuun päin, olinko saanut mitään aikaan.
Ilmoitin tehneeni lopun yhdestä, luullakseni kapteenista.