12 LUKU.
Kuulen Punaisesta Ketusta.
Olimme vielä kansihyttiä puhdistamassa kun pieni tuulenpuuska puhalsi pohjoisluoteesta. Sade lakkasi ja aurinko pilkisti esiin.
Mutta nyt minun täytyy antaa pieni selitys, ja hyvä olisi jos lukijalla olisi kartta apuna. Sinä päivänä, jona sumussa purjehdittiin Alanin venheen yli, olimme kulkemassa Pienen Minchin läpi. Taistelun jälkeisenä päivänä olimme kantautuneet Cannan-saaren itäpuolelle, tämän ja Eriska-saaren väliin Long Island-saaristoon. Suorin tie täältä Linnhen lahteen olisi nyt ollut ahtaan Mull-salmen kautta. Mutta kapteenilla ei ollut merikarttaa; hän ei uskaltanut viedä prikiään niin kauas saaristoon. Kun nyt tuulikin oli suotuisa, päätti hän ennemmin kiertää Tiree-saaren länsipuolitse ja tulla siten suuren Mull-saaren eteläpuolelle.
Tuuli pysyi koko päivän samalla suunnalla pikemmin kiihtyen kuin laimentuen, ja iltapäivällä alkoivat laineet aavalta mereltä vyöryä jo ulommaisten Hebridien ympäri salmeen. Sisäsaaria kiertäessämme oli suuntamme lounainen, joten ensimäiset jättiläislaineet tulivat sivulta heilutellen meitä pahasti. Mutta kun yön tultua käännyimme Tiree-saaren ympäri, joten suuntamme tuli enemmän itäiseksi, kävivät ne myötäisiksi.
Aamupäivä oli kuitenkin, ennenkuin hyökylaineet meidät yllättivät, erittäin ihana, meitä suosi kirkas auringon paiste ja joka suunnalla näkyi vuorisia saaria. Alan ja minä istuimme kansihytissä, jonka molemmat ovet olivat auki, — tuuli oli näet myötäinen — ja poltimme yhden tai pari piipullista kapteenin hienoa tupakkaa. Silloin saimme kuulla toistemme elämänvaiheet, ja se oli erittäinkin minulle tärkeää kun minä siten sain tietoja jylhästä Highlannista, jonne pian olin joutuva. Siihen aikaan, jolloin tuo suuri kapina vielä oli tuoreessa muistossa, täytyi joka miehen tietää mitä teki, ohjatessaan kulkunsa noille kanervakankaille.
Kertomalla hänelle kaikki vastoinkäymiseni, olin hänelle esimerkkinä. Alan kuunteli kertomustani erittäin hyväntahtoisesti; mutta mainitessani hyvän ystäväni Mr Campbellin nimen, hän ponnahti ylös istualtaan sanoen vihaavansa kaikkia sen nimellisiä ihmisiä.
»Mutta», sanoin minä, »hän on mies, jonka ystävyydestä ylpeilisit.»
»Campbellien kanssa en tahdo olla missään tekemisissä», huudahti Alan, »paitsi jos lyijypalasesta on kysymys. Minä vainoon heitä kaikkia kuin metsän eläimiä. Kuoleman kielissäkin kömpisin polvilleni kamarini ikkunan ääreen ampuakseni jotakuta heistä.»
»Mutta mitä sinä, Alan, Campbelleille kiukuttelet?»