»No niin», vastasi Alan, »sinä tiedät aivan hyvin että minä olen Appinin Stewarteja ja että Campbellit ovat kauan kiusanneet ja ryöstäneet sen nimisiä ihmisiä. Ovatpa he vieneet meiltä maatiluksiakin kavaluudella — mutta eivät koskaan miekalla», karjaisi hän iskien viimeistä sanaa lausuessaan nyrkkinsä pöytään. Mutta siitä en minä ollenkaan välittänyt, sillä tiesin alakynteen joutuneitten tavallisesti niin puhuvan. »Mutta he ovat tehneet vieläkin enemmän», jatkoi hän, »ja kaikki vain samassa tarkoituksessa: saadakseen mielet yhä enemmän kuohuksiin. He ovat valehdelleet kuin reppukerjäläiset sekä sanoissa että paperilla, mutta aina vain kietoutuen lain suojelevaan vaippaan.»
»Sinun, joka tuolla tavalla tuhlaat nappeihisikin», huomautin, »en juuri luulisi kauppa-asioita paljon ymmärtävän.»
»Saattaa niin olla», vastasi Alan hymyillen. »Tuhlaavaisuuteni perin samalta mieheltä kuin nappinikin, isä paraltani, Duncan Stewartilta, rauha hänen sielulleen. Hän oli sukunsa uljain mies; ja paras miekkailija koko Highlannissa, David, ja se on sama kuin koko maailmassa. Sen voin vakuuttaa, sillä hän se juuri minuakin opetti. Hän oli Black Watchissa siihen aikaan kuin väennosto niissä seuduissa toimitettiin, ja kuten muitakin jalosukuisia omillaaneläjiä, seurasi häntä palvelija kantaen matkoilla hänen pyssyään. Nyt sattui niin että kuningas halusi nähdä Highlannin miekkailijoita, ja isäni sekä kolme muuta valittiin Lontooseen lähetettäviksi, jotta hän saisi nähdä parhaimmat. He olivat olleet palatsissa ja kuningas Yrjön, kuningatar Karolinan ja tuon Cumberlandin, verikoiran, sekä monen muun, joiden nimet olen unhottanut, läsnäollessa he näyttivät miekkailutaidon perinpohjin, viipyen siinä kokonaista kaksi tuntia. Heidän lopetettuaan puhui kuningas, vaikka hän olikin tunnettu vääryyden tekijä, kauniita sanoja ja antoi joka miehelle kolme guineaa. Mennessään ulos palatsista täytyi heidän kulkea erään portinvahdin kojun ohi. Silloin juolahti isäni mieleen, että hän kun ehkä oli ensimäinen jaloverinen highlantilainen, joka tämän portin kautta kulki, pitäisi hänen tuolle vahtiparalle selvään näyttää minkälaisia miehiä he ovat. Hän pisti siis kuninkaalta saamansa kolme guineaa portinvartijan kouraan ikään kuin se olisi ollut hänen tavallinen tapansa, ja jäljessä tulevat kolme toveria tekivät samalla tavalla; ja niin he tulivat kadulle hyötymättä penniäkään vaivoistaan. Mielipiteet ovat eriäviä siitä, kuka ensimäisenä antoi rahansa portinvartijalle, mutta toden totta se oli juuri minun isäni, ja sen olen valmis näyttämään toteen sekä miekalla että pistoolilla. Niin, sellainen oli isävainajani, Jumala häntä armahtakoon!»
»Mielestäni hän ei ollut omiaan jättämään sinulle suuria perinnöitä.»
»Siinä olet oikeassa», vastasi Alan. »Hän jätti minulle ainoastaan housut jalkojeni peitteeksi ja vähän muuta. Siinä juuri oli syy miksi tulin ruvenneeksi sotaväkeen, teko, joka on tahrannut kunniani parhaimmassa iässä ollessani ja vieläkin olisi raskauttava asianhaara, jos joutuisin punatakkien käsiin.»
»Mitä», huudahdin, »olitko sinä Englannin sotaväessä?»
»Olin», vastasi Alan. »Mutta Preston Pansin luona menin minä oikeassa olevien puolelle — ja se sovittaa jossakin määrin hairahdukseni.»
Minä en voinut oikein hyväksyä sellaista kantaa. Pidin näet sotaväestä karkaamista anteeksiantamattomana, kunniaa loukkaavana tekona. Mutta niin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin liian viisas lausuakseni mielipidettäni julki.
»Ai, ai, Alan parka», sanoin vain, »sellaisesta on kuolema rangaistuksena.»
»Niin on kyllä», vastasi hän; »ja jos he saisivat minut käsiinsä, roikkuisi Alan pian köyden silmukassa. Mutta minulla on taskussani Ranskan kuninkaan antama valtakirja, jonka pitäisi ainakin osaksi suojella minua.»