En osannut ollenkaan uida, kotiseudullani kun Essenin vedet ovat kovin vähäpätöiset; mutta kun tartuin raakapuuhun molemmin käsin ja potkin jaloillani taaksepäin, huomasin pian liikkuvani. Raskasta oli työ ja surkean hidasta kulku; mutta noin tunnin ajan potkittuani ja pulikoituani pääsin onnellisesti mataloiden kumpujen reunustamaan hietarantaiseen lahdelmaan.
Meri oli siellä aivan tyyni, tyrskyjen kohinaa ei kuulunut; kuu paistoi kirkkaana ja minä tuumailin itsekseni, etten koskaan ollut nähnyt niin autiota ja yksinäistä paikkaa. Mutta se oli kuivaa maata; ja kun vesi viimeinkin kävi niin matalaksi että saatoin jättää raakapuun ja kahlata pohjaa myöten maalle, en voi sanoa olinko enemmän väsynyt vai kiitollinen. Joka tapauksessa olin kuitenkin sekä väsynyt että kiitollinen; väsyneempi kuin koskaan sinä yönä, ja Jumalalle yhtä kiitollinen kuin — sitä toivon — usein muulloinkin olen ollut, vaikka en koskaan suuremmalla syyllä.
14 LUKU.
Saarella.
Samalla kun laskin jalkani rannalle, alotin seikkailujeni onnettomimman ajan. Kello oli puoli yksi yöllä ja vaikka maa suojasikin tuulelta, oli yö kylmä. En uskaltanut istuutua, sillä pelkäsin paleltuvani, vedin vain kengät jaloistani ja kävelin paljain jaloin edestakaisin hietikolla. Mieltäni painoi sanomaton ikävä. Siellä ei kuulunut ihmisten eikä karjan ääniä, kukko ei laulanut vaikka ensimäisen kieunnan aika jo oli käsissä. Kaukaa ulapalta kuului laineiden pauhu ja se johdatti mieleeni oman ja ystäväni vaaranalaisen aseman. Kun samalla tulin ajatelleeksi käveleväni meren rannalla moiseen aikaan ja sellaisessa kolkossa erämaassa, valtasi minut epämääräinen pelko.
Heti kun päivä alkoi sarastaa, panin kengät jalkaani ja läksin kiipeämään kukkulalle. Se oli vaikein kiipeäminen, mihin koskaan olen ryhtynyt. Koko matkan kiertelin suurien graniittilohkareiden välissä tahi hypin toiselta toiselle. Päästyäni kukkulan huipulle oli jo selvä päivä. Prikistä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli kai laineen mukana kohonnut karilta ja uponnut. Ruuhtakaan ei näkynyt missään. Valtamerellä ei näkynyt yhtään purjetta eikä maalla niin laajalti kuin sitä näin, yhtään taloa eikä ihmisiä.
En uskaltanut ajatella, kuinka toverieni oli käynyt, enkä katsella kauemmin näin autiota maisemaa. Olihan minulla ilman sitäkin kylliksi päänvaivaa märistä vaatteistani, väsymyksestäni ja nälkää potevasta vatsastani. Läksin sentähden vaeltamaan itäänpäin pitkin eteläistä rantaa toivoen löytäväni talon, jossa saisin lämmitellä ja mahdollisesti myöskin kuulla jotain kadottamistani tovereista. Pahimmassa tapauksessa nousee kuitenkin pian aurinko, niin ajattelin, ja kuivaa vaatteeni.
Vähän aikaa kuljettuani pysäytti minut salmi tahi meren lahti, joka näytti pistävän kauas maan sisään. Minulla kun ei ollut mitään keinoa päästä yli, täytyi minun muuttaa suuntaa ja lähteä kiertämään sen ympäri. Kulkeminen oli vieläkin mitä tukalinta. Koko Erraid ja sen puolinen osa Mull-saarta, jota nimitetään Rossiksi, on näet täynnä mitä suurimmassa sekasorrossa makaavia tavattoman kookkaita graniittilohkareita, joiden välissä luikertelee kanervikko. Alussa näytti lahti kapenevan kuten olin odottanutkin, mutta hetken perästä se alkoi hämmästykseksi jälleen laajeta. Tämän huomattuani koetin vaivata päätäni miettimällä mitenkä asiani nyt olivat, pääsemättä kuitenkaan selville, kunnes viimein matkaa jatkaessani näin maan edessäni nousemistaan nousevan. Silmänräpäyksessä selvisi minulle silloin, että olin joutunut pienelle hedelmättömälle saarelle, jota suolainen meri joka suunnalla ympäröi.
Sen sijaan, että aurinko olisi noussut kuivaamaan minua, alkoikin sataa ja nousi paksu sumu, joten tilani oli surkuteltava.
Seisoin vavisten sateessa ja tuumailin mitä olisi tehtävä. Juolahti silloin mieleeni, että ehkäpä lahden yli pääseekin kahlaamalla. Menin suorinta tietä takaisin rannalle ja astuin veteen. Mutta tuskin olin kahlannut kolmea metriä rannasta kun äkkiä upposin umpipäähän, ja että minä olen elävien joukossa riippuu enemmän Jumalan armosta kuin omasta viisaudestani. Tässä onnettomuudessani en kyllä kastunut entistä pahemmaksi, se kun oli mahdotonta, mutta sitä enemmän alkoi minua kylmätä. Kadotettuani nyt toisenkin toivoni, olin vielä monin verroin onnettomampi.