Äkkiä juolahti nyt raakapuu mieleeni. Sehän oli kuljettanut minut vuolaan vuorovesivirran poikki; täytynee sen helposti kannattaa tämän pienen ja tyynen lahdenkin yli. Tuossa tuokiossa läksin rohkaistuneena samoamaan takaisin kukkulan yli tuodakseni raakapuun lahdelle. Kulkuni oli kaikin puolin hankalaa ja jos toivo ei olisi minua kannustanut, olisin arvattavasti viskautunut maahan kuolemaan. Minua vaivasi kova jano, liekö siihen sitten ollut syynä suolainen merivesi vai yhä kiihtyvä kuume; ja matkani varrella täytyi minun vähän väliä pysähtyä juomaan suonsilmäkkeiden sammaleista vettä.
Saavuin viimein, enemmän elävänä kuin kuolleena lahdelle, jossa olin noussut maihin. Ensi silmäyksellä näin, että raaka nyt oli kauempana kuin jättäessäni sen. Kolmannen kerran astuin mereen. Hiekka oli hienoa ja kovaa ja merenpohja aleni loivasti. Siten voin kahlata niin kauas, että vesi ulottui melkein niskaani ja pienet laineet lipattivat kasvojani vasten. Mutta sitten eivät enää jalkani ylettyneet pohjaan enkä uskaltanut mennä etemmäksi. Ja raakapuu kellui rauhassa noin parikymmentä jalkaa kauempana.
Aina tähän pettymykseen saakka oli käytökseni ollut hillittyä; mutta päästyäni nyt rannalle heittäydyin maahan ja puhkesin itkuun.
Saarella viettämäni hetket ovat minulle vieläkin niin kamalia ajatella, että minun täytyy vaan kosketellen kertoa niistä. Kaikissa kertomuksissa, joita olen lukenut haaksirikkoisista, on ihmisillä ollut taskut täynnä työkaluja, tahi on joku tavaralaatikko, ikäänkuin tahallansa, ajautunut heidän kanssaan rannalle. Minun kohtaloni oli kokonaan toisenlainen. Taskuissani ei ollut mitään muuta kuin rahaa ja Alanin hopeanappi, ja sisämaassa kasvanut kun olin, oli minulla yhtä vähän tietoja kuin nyt apuneuvoja.
Tiesin kuitenkin, että vedessä eläviä kuoriaiseläimiä pidetään hyvänä ruokana ja kallionlohkareitten välistä löysin paljon simpukoita, joita alussa en tahtonut saada irti kallion kyljestä, kun en tiennyt, että siinä täytyi liikkua sukkelasti. Sitäpaitsi oli siellä vielä eräitä toisiakin, pienempiä simpukoita.
Nämä olivat ainoana ravintonani. Söin ne semmoisina kuin löysin, kylminä ja raakoina, mutta minä olin niin nälkäinen, että nekin tuntuivat herkullisilta.
Mahdollisesti oli aika sopimaton simpukkain syömiseen, tai oli saartani ympäröivässä merivedessä jotain vahingollista; sillä heti syötyäni niitä ensimäisen vatsantäyden alkoi minua pyörryttää ja oksennuttaa ja pitkän aikaa makasin puolikuolleena. Toisen kerran koettaessani samaa ruokaa, — minulla ei totisesti ollut muuta — onnistuin paremmin ja voimani elpyivät. Mutta koko saarellaolo-aikanani en koskaan voinut olla varma, minkälainen vaikutus ateriallani kulloinkin oli. Toisinaan meni kaikki hyvin; mutta toisinaan sairastuin ruuastani ilkeään tautiin enkä voinut käsittää, mikä simpukkalaji oli minulle vahingollinen.
Koko päivän satoi kuin korvosta kaataen ja saareni valui vettä kuin uitettu vasikka, eikä siinä löytynyt jalansijaakaan kuivaa maata. Laskeutuessani sinä yönä levolle kahden lohkareen väliin, jotka muodostivat vähän katontapaista pääni päälle, saivat jalkani tyytyä vesilätäkössä virumiseen.
Toisena päivänä kiertelin saarella joka suunnalle. Se oli yltäänsä samanlaista, autiota louhikkoa. Saarella ei ollut muita eläviä olennoita kuin metsälintuja, joita mielelläni olisin jonkun teurastanut, sekä lokkeja, jotka pitivät rantakallioilla tavatonta meteliä. Lahti, tahi oikeammin salmi, joka erotti saareni Ross-nimisestä osasta mannermaata, laajeni pohjoisessa merenlahdeksi, joka taas aukeni Ionan salmeen. Tämän paikan valitsin nyt asuinpaikakseni.
Siihen olikin minulla painavia syitä. Sillä puolen saarta oli pieni sikolätin tapainen koju, jossa kalastajat olivat nukkuneet, joutuessaan kalastusretkillään tälle saarelle. Mutta sen turvekatto oli pudonnut kokonaan sisään, joten minulle ei kojusta ollut mitään hyötyä, se kun ei suojellut minua edes niinkään paljon kuin kallion lohkareet. Tärkeämpää oli, että rannalla löytyi viljalti simpukoita, joista elin. Vuoroveden laskettua sain niitä tunnissa poimituksi suuren kasan ja se oli minulle kieltämättä mukavaa. Mutta painavampikin syy oli minulla. En ollut vielä vähääkään tottunut saaren kammottavaan tyhjyyteen, vaan katselin yhä ympärilleni kuin takaa-ajettu mies, toivoen näkeväni jonkun ihmisolennon. Täältä näin nyt Ionan suuren vanhanaikaisen kirkon sekä ihmisasuntojen katot häämöttävän vuoren rinteellä meren lahden toisella puolen. Toiselta suunnalta taas, Rossin mataloiden maisemien ylitse, näkyi aamuin ja illoin savua kohoavan taivasta kohti kuin laakson pohjassa sijaitsevasta kartanosta.