Yhtäkkiä ilmestyikin ruskeapurjeinen kalastusvenhe parin kalastajan kera mainitun niemekkeen takaa kiitäen kovaa vauhtia Ionaan päin. Minä päästin äänekkään huudahduksen, laskeusin sitten polvilleni kalliolle ja kädet kohotettuina rukoilin heitä. He olivat kyllä kuulomatkan päässä — saatoinpa nähdä heidän tukkansakin värin, ja epäilemättä he huomasivatkin minut, sillä he huusivat jotain geelin murteella ja nauroivat. Mutta venhe kiiti vain edelleen suuntaansa muuttamatta Ionaa kohti aivan silmäini edestä.
En saattanut uskoa ihmisiä niin raaoiksi, vaan juoksin pitkin rantaa kiveltä kivelle huudellen heille surkealla äänellä. Sittenkin kun venhe oli jo ääneni kuulumattomissa, huusin ja huiskutin yhä heille. Ja kun venhe katosi kokonaan näkyvistäni, luulin sydämeni halkeavan. Koko tänä kärsimysten aikana en itkenyt kuin kahdesti. Ensi kerran, kun en saanut kiinni raakapuuta ja toisen, kun nämä kalastajat olivat kuuroja huudoilleni. Mutta nyt itkin ja paruin kuin pahankurinen lapsi repien kynsilläni turpeita ja hieroen kasvojani maata vasten. Jos paljas toivo voisi tappaa ihmisen, niin eivät nuo kalastajat olisi enää aamua nähneet, enkä minä saareltani palannut.
Kun pahin vihani oli asettunut, täytyi minun taas ruveta syömään, mutta inhoni ravintoani kohtaan oli käynyt niin suureksi, että vaivalla voin sitä hillitä. Parempi olisikin ollut, jos olisin nähnyt nälkää, sillä simpukat myrkyttivät taaskin minut. Kaikki entiset tuskani vaivasivat minua, kurkkuni oli niin kipeä, että tuskin saatoin mitään niellä. Ruumistani värisytti niin että hampaat kalisivat, ja minut valtasi tuo kamala pahoinvoinnin tunne, jolle ei Skotlannin eikä Englannin kielissä nimeä löydy. Luulin kuolevani ja sovitin välini Jumalan kanssa antaen kaikille ihmisille anteeksi. Heti kun tällä tavoin olin valmistautunut ottamaan pahinta vastaan, selveni järkeni. Huomasin, ettei ensi yönä tule kosteus haittaamaan. Vaatteeni olivat suurimmaksi osaksi kuivaneet, ja toden totta oli asemani parempi kuin koskaan saarelle tuloni jälkeen. Ja niin menin kiitollisin tuntein levolle.
Seuraavana päivänä, neljäntenä kamalasta elämästäni saarella, tunsin ruumiinvoimani hyvin heikoiksi. Mutta aurinko paistoi, ilma oli ihana ja se, minkä simpukoita sain syödyksi, sopeutui hyvin elimistööni ja virkisti rohkeuttani.
Tuskin olin ehtinyt takaisin kalliolleni, jonne aina heti syötyäni kiipesin, kun huomasin venheen tulevan salmea pitkin ja mielestäni ohjaavan kulkuansa minuun päin.
Paikalla valtasi minut rajaton toivo ja pelko samalla kertaa. Arvelin, että nuo eiliset miehet olivat kai alkaneet katua julmuuttaan ja tulivat nyt takaisin avukseni. Mutta kun ajattelin uuden pettymyksen mahdollisuutta, murtui mieleni. Käännyin senvuoksi selin mereen enkä katsahtanut venheeseen päin ennenkuin olin laskenut useita satoja. Venhe tuli vieläkin saarta kohti. Käännyin uudelleen siihen selin ja laskin nyt, sydämeni jyskyttäessä kuin ulos rinnasta pyrkien, täysiä tuhansia niin hitaasti kuin suinkin voin. Mutta sitten ei ollut enää epäilemistä. Se tuli suoraan Erraidiin!
En voinut kauempaa hillitä itseäni, vaan juoksin rannalle ja etenin siitä kiveltä kivelle hyppien niin kauas kuin pääsin. Oli kerrassaan ihmeellistä etten silloin hukkunut, sillä kun minun viimeinkin täytyi pysähtyä, vapisivat jalat allani ja suuni oli niin kuiva, että minun täytyi kostuttaa sitä merivedellä, ennenkuin kykenin huutamaan.
Koko ajan oli venhe tullut likemmäksi ja nyt saatoin eroittaa, että siinä oli sama venhe ja samat miehet kuin eilenkin. Sen näin heidän hiuksistaan, jotka toisella olivat vaaleankeltaiset ja toisella mustat. Mutta nyt oli heidän kanssaan kolmas mies, joka näytti hienompaan luokkaan kuuluvalta.
Heti kun he pääsivät siksi lähelle, että voimme helposti puhella, laskivat he purjeen alas ja pysähtyivät. Pyynnöistäni huolimatta he eivät tulleet lähemmäksi, ja, mikä minua enimmän pelästytti, tuo uusi mies puisteli nauraen päätään puhuessaan ja katsellessaan minua.
Sitten hän nousi seisoalleen venheessä ja puhui pitkän aikaa minulle nopeasti ja käsillään merkkejä tehden. Sanoin hänelle etten ymmärtänyt sanaakaan geelinkieltä. Siitä hän sydämystyi, ja minä aloin aavistaa, että hän luulikin puhuvansa englanninkieltä. Kuunneltuani erittäin tarkasti, keksin sanan »mistä tahansa» useat kerrat, mutta kaikki muu oli geelinkieltä ja minulle samaa kuin kreikka tai hebrea.