»Mistä tahansa», sanoin osoittaakseni kuulleeni, ainakin muutaman sanan.
»Niin, niin — niin, niin!» huudahti hän ja katsoi sitten tovereihinsa ikäänkuin tahtoen sanoa: »Englanninkieltähän minä sittenkin puhuin», ja alkoi jälleen yhtä itsepäisenä selvittää minulle jotain geelinkielellä.
Tällä kertaa sain selville erään toisen sanan »vuorovesi». Nyt aloin toivoa. Muistin, että hän aina oli viittonut kädellään Rossiin päin.
»Tarkoitatteko, että kun vuorovesi on laskeutunut —?» huusin, mutta en voinut lopettaa.
»Niin, niin», sanoi hän. »Vuorovesi.»
Sen kuultuani pyörähdin selin neuvonantajaani, joka oli uudelleen alkanut nauraa päätään pudistellen, hypin kiveltä kivelle takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin ja läksin juoksemaan saaren yli sukkelammin kuin koskaan sitä ennen. Noin puolessa tunnissa olin jo tuon salmen tahi lahden rannalla, ja totta tosiaan, se oli kuivanut pieneksi puroksi, jonka yli kahlatessani ei vesi noussut kuin polviin asti. Ilosta parkaisten nousin Mull-saaren rannalle.
Se, jolla vähänkin on tietoja meren tavoista, ei olisi päivääkään pysynyt Erraidissa, joka on ainoastaan n. s. ajoittainen saari. Lukuunottamatta sitä aikaa kuukaudessa, jolloin laskuvesi on kaikkein alimmillaan voi saareen päästä tahi sieltä tulla kaksi kertaa vuorokaudessa joko aivan kuivin jaloin tai ainakin kahlaamalla. Minäkin, jonka silmäin edessä vuorovesi nousi ja laski merenlahdessa, ja joka pidin silmällä laskuvettä saadakseni helpommin simpukkani — minäkin, jos vaan olisin ruvennut asiaa miettimään sen sijaan että kirosin kohtaloani, olisin varmasti pian keksinyt salaisuuden ja päässyt vapaaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, etteivät kalastajat olleet minua ymmärtäneet. Paremminkin oli se ihmeellistä, että he koskaan olivat arvanneet minun surkean väärinkäsitykseni ja viitsivät tulla takaisin. Olin kärsinyt kylmää ja nälkää tällä saarella melkein sata tuntia. Mutta ilman kalastajia olisivat luuni tyhmyyteni tähden arvattavasti jääneet sinne valkenemaan. Ja vaikka näinkin kävi, sain sen kalliisti maksaa, en ainoastaan aikaisemmilla kärsimyksilläni, vaan myöskin nykyisellä tilallani. Sillä vaatteeni olivat kuin kerjäläisen, itse kykenin tuskin kävelemään ja kipeätä kurkkuani kirveli kauheasti.
Olen nähnyt häijyjä ja hulluja ihmisiä, paljon molempia; ja uskon, että kummatkin saavat lopulta palkkansa; mutta hullut ensin.
15 LUKU.
Poika, jolla oli hopeanappi. Mull-saaren halki.