Kahden kuukauden ajan pysyin lujana päätöksessäni. Kahden kuukauden ajan elin mitä ankarinta kieltäymyksen elämää ja korvauksena siitä nautin omantunnonrauhan tuottamaa tyydytystä. Mutta aika alkoi hävittää ensimäisen säikähdyksen jälkiä; omantunnonrauha muuttui vähitellen asiaksi, joka lankesi luonnostaan; minä tunsin rauhatonta, polttavaa kielletyn hedelmän himoa; tuntui siltä, kuin olisi Hyde kapinoinut saadakseen minuun jälleen eloa ja vapaudentunnetta — ja lopuksi tuli heikko hetki, jolloin minä taaskin sekotin muuttavan juoman ja tyhjensin lasin.
Minä en luule, että juomariin, joka punnitsee pahettaan, yhdessä viidestäsadasta tapauksesta vaikuttaa lainkaan ajatus niistä vaaroista, joihin hänen eläimellinen tiedottomuutensa hänet syöksee, ja niin paljon kuin minä olinkin ajatellut asemaani, en kuitenkaan silloin ottanut lukuun sitä siveellisten tunteitten puutetta ja järjetöntä pahaan taipuvaisuutta, jotka olivat Edward Hyden pääominaisuudet. Kuitenkin oli juuri näiden ominaisuuksien kautta rangaistus minulle tuleva. Perkeleeni oli ollut kauan vangittuna; hän ryntäsi nyt ulos kuin kiljuva jalopeura. Jo samassa tuokiossa kuin nielaisin juoman, tunsin olevani vielä hillittömämpi, vielä raivoisampi pahaan kuin koskaan ennen. Tämä seikka se kai oli sen kärsimättömyyden myrskyn synnyttäjä, jolla minä vähän sen jälkeen kuuntelin onnettoman uhrini lavertelevia kohteliaisuuksia, sillä Jumalan nähden selitän minä, ettei ainoakaan siveellisesti terve olento olisi voinut tehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen niin aiheettomasti. Minä löin häntä yhtä turhasta vihastumisen syystä kuin kipeä lapsi särkee leikkikalunsa. Mutta minä olin ehdoin tahdoin riistänyt itseltäni kaikki ne tasapainovaistot, joiden avulla pahinkin meistä voi pysyä edes jossain määrin vakavilla jaloilla kiusausten keskellä, ja minuun nähden merkitsi pieninkin kiusaus lankeemusta.
Samassa hetkessä heräsivät kaikki helvetin henget minussa raivoonsa. Hurjalla riemulla hakkasin tuota tajutonta ruumista; jokainen lyönti lisäsi nautintoani, ja vasta kun ruumiillinen väsymys alkoi saada vallan, minä äkkiä, hurjuuteni huippukohdalla, tunsin jäätävän kauhun puistatuksen käyvän läpi ruumiini. Tuntui kuin olisi sisäistä näköäni peittänyt usva hajonnut; minä huomasin, että elämäni olisi mennyttä kalua, jos minut huomattaisiin, ja pakenin murhapaikalta samalla kertaa riemuiten ja vavisten. Minun haluni tehdä pahaa oli samalla kertaa saanut tyydytyksensä ja kiihokkeensa: rakkauteni elämään oli korkeimmillaan. Kiiruhdin Sohossa olevaan asuntooni ja hävitin varmuuden vuoksi kaikki siellä olevat paperit; sitten läksin valaistuja katuja pitkin kotiin päin, yhä kuumeentapaisella raivomielellä, veren yhä kiehuessa halua murhata ja perkeleellisesti iloiten siitä, mitä oli tapahtunut, samalla kertaa väristen ja vavisten, kuunnellen mahdollisia takaa-ajajien askeleita. Pirullinen laulu se oli, jota Hyde hyräili sekottaessaan juoman, ja hän joi sen nauraa hohottaen kuolleen muistoksi. Muuttumisen tuskat eivät vielä olleet lakanneet raatelemasta häntä, kun Henry Jekyll kiitollisuuden ja katumuksen kyyneleitä vuodattaen laskeutui polvilleen ja kohotti kätensä Jumalan puoleen.
Itsetyydytyksen verho repeytyi ylhäältä alas asti, ja minä näin elämäni kokonaisuudessaan. Koettelin seurata sitä lapsuudesta asti, kun olin vielä isäni talutettavana, lääkärinurani kaikkien ponnistusten ja kieltäymysten läpi, ja tulin taas, taas samoin kummitusmaisen epätodellisuuden tuntein, kaiken lopuksi tämän yön kauhuihin. Mieleni teki huutaa kovasti; minä koetin kyynelin ja rukouksin poistaa sen hirvittävien kuvien ja äänten paljouden, jonka mielikuvitukseni loihti minulle, mutta turhaan! — Rukousteni välillä tuijotti syntini yhä jäisillä silmillään sieluni sisimpään.
Kun omantunnontuskien ensimäinen polte oli lievennyt, alkoi kuitenkin ilon tunne täyttää sieluni. Kysymys oli nyt kerta kaikkiaan ratkaistu. Tästä hetkestä oli Hyde mahdoton. Tahdoinpa tai olin tahtomatta, täytyi minun tästedes pitää lujasti kiinni paremmasta minästäni. Millä riemulla tämä ajatus täyttikään mieleni! — Millä nöyrällä halulla alistuinkaan siveellisen elämän kaikkiin velvollisuuksiin ja rajoituksiin! — Millä rehellisellä päättäväisyydellä kieltäytyä kaikiksi ajoiksi pahasta ja pitää kiinni hyvästä minä lukitsin sen oven, josta tapani oli ollut huomaamatta mennä ja tulla, ja tallasin avainta jaloillani, niin että se meni rikki!
Seuraavana päivänä kuulin, että rikos oli tullut ilmi, että Hyden rikollisuus oli koko maailman tiedossa ja että murhattu oli tunnettu ja suuressa arvossa pidetty henkilö. Se ei ollut ainoastaan rikos; se oli surullinen mielettömyys. Minä melkein luulen, että se ilahutti minua; minua ilahutti tietää, että parempaa minääni siten kuin vartioitiin ja että sitä oli tukemassa hirttonuoran pelko. Jekyll oli nyt minun pakopaikkani; jos Hyde tuokioksikaan uskaltaisi esiintyä, olisi jokaisen miehen käsi valmiina ottamaan hänet kiinni ja tappamaan.
Minä päätin vastaisella käytökselläni jossakin määrässä korvata menneisyyttä; ja uskallanpa rehellisesti väittää, että tämä päätökseni on todella kantanut jonkun hyvän hedelmän. Sinä itse tiedät, miten innokkaasti ja vakavasti minä kuluneen vuoden viimeisinä kuukausina työskentelin kärsimysten ja hädän lieventämiseksi; sinä tiedät, että paljon tuli tehdyksi toisten hyväksi ja että päiväni, mitä minuun itseeni tulee, kuluivat tyynesti, melkeinpä onnellisesti. Enkä voi edes sanoa kyllästyneeni tähän puhtaaseen ja tahrattomaan elämään, luulen pikemminkin nauttineeni siitä joka uusi päivä yhä enemmän, mutta minua ahdisti kuitenkin yhä sisäinen epäilys, joka on aina ollut kirouksenani, ja sitä mukaa kuin omantunnontarkkuus tylsyi, alkoivat taas alemmat vaistot, nuo vaistot, jotka niin kauan olivat olleet kahleissa ja tukahutettuina, vangittujen petoeläinten tavoin ulvoa vapauttaan.
Minä en uneksinut Hyden eloon-herättämistä: jo pelkkä ajatuskin siitä kammotti minua — ei, omassa persoonassani minä tunsin kiusausta tinkiä omantunnon vaatimuksista — ja niin, aivan kuin tavallisena, salaisena synninharjoittajana, minä kuuntelin kiusausta ja lankesin.
Kaikella tässä maailmassa on loppunsa; jokainen mitta on viimein täysi, ja tämä ainoa näennäisesti mitätön jälkimyrkky alemmalle luonteelleni hävitti lopullisesti sieluni tasapainon. Kuitenkaan en tuntenut mitään levottomuutta sen johdosta; seikka näytti niin yksinkertaiselta, niin luonnolliselta, niin anteeksiannettavalta, ainoastaan niihin vanhoihin aikoihin palaamiselta, jolloin en vielä ollut tehnyt kaikki mullistavaa keksintöäni. Oli muuan kaunis, kirkas tammikuun päivä; maa oli hiukan märkä niistä paikoin, mistä huurre oli sulanut, mutta taivas oli selkeä ja pilvetön. Regent Park oli täynnänsä lintujen liverrystä ja keväisiä tuoksuja. Minä istuin päivää paistatellen eräällä penkillä; sisäinen eläimeni lepäsi nuoleksien edellisen yön muistoja; minun henkinen luonteeni oli kuin horroksissa, luvaten vastaisuudessa parannusta, mutta olematta vielä valmiina alkamaan.
Kun kaikki kävi ympäri, ajattelin, enhän ollut muita pahempi — ja sitten hymyilin ja aloin vertailla itseäni moneen muuhun, täysipainoista hyväntekeväisyyttäni heidän huolettomaan, välinpitämättömään julmuuteensa. Olin tuskin ennättänyt päästä tämän itserakkaan ajatuksen päähän, kun tunsin äkillistä pahoinvointia. Minua tukehdutti kuolettava yökötys, ja horkka puistatti koko ruumistani. Toivuttuani siitä vähitellen tunsin saaneeni kokonaan toisenlaisen elämänkatsomuksen ja ajatustavan — tunsin suurempaa uskaliaisuutta, kaikkien ennen niin vieromaini vaarojen halveksimista; tunsin kuin olisin yhdellä kertaa päässyt irti kaikista velvollisuuksista. Katsahdin alas; vaatteet roikkuivat väljinä ja muodottomina kutistuneiden jäsenieni päällä; se käsi, joka oli polvellani, oli ryhmyinen ja karvainen. Minä olin taaskin Edward Hyde.